Minusta ei koskaan tullut huippu-urheilijaa. Se juna meni kauan sitten. En ollut silloin edes asemalla ja vaikka olisin ollutkin, rahkeeni eivät varmasti olisi riittäneet matkalipun lunastukseen. Tai puhumattakaan kyydissä pysymiseen. Surullista? Ei vaan mahtavaa. Olen kuntourheilija, hyvässä fyysisessä kunnossa, nivelet ehjänä ja kouluja käytynä. Minulla on tavoitteita mutta niissä ei ole niin sanotusti ”penniäkään kiinni”. Epäonnistuminen harjoittelussani tai tavoitteideni saavuttamisessa ei näy pankkitilini tapahtumissa eikä romuta työuraani. Pahinta mitä voi tapahtua on tarpeettoman pitkä itseinhossa piehtarointi. Eikä se ole vaarallista, kunhan pettymyksen jäljiltä saa asetettua itselleen uudet tavoitteet ja lähdettyä uuteen nousuun. Ad astra.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti