keskiviikko 26. syyskuuta 2012

Kynä lenkkaria terävämpi?

Kirjahyllyssäni on yksi varsin pieni osasto. Nimittäin urheilukirjallisuus. Havahduin asiaan, kun huomasin lainanneeni tai hankkineeni jo useamman valokuvausoppaan harrastuksen ensi metreillä. Urheiluhyllylläni on sen sijaan vain yksi kirja, vaikka olen kestävyysurheillut vuosia ja ollut muutenkin kiinnostunut urheilusta ja liikunnasta yleisellä ja yhteiskunnallisella tasolla jo pitkään. Ainokaiseni on jo useasti täällä siteeraamani Kari Sinkkosen Valmennuskirja kuntojuoksijalle ja maratoonarille, Ajatuskustannus 2002. Syy toistuville sitaateille on se, että todella pidän kirjasta, mutta myös ilmeisesti se, ettei minulla ole muuta, mitä siteerata.






Miksi minulla ei ole urheilijoiden elämäkertoja, urheilufilosofisia teoksia, triathlonvalmennuskirjoja, uintikirjallisuutta tai mitään muutakaan aihepiiriin liittyvää? En todella tiedä, sillä mielelläni omistaisin ja lukisin yllä mainittua kirjallisuutta. Pieni katsaus esim. Amazonin kirjavalikoimaan ja visiitti Akateemiseen kirjakauppaan paljastivat, että kaikkea tätä kirjallisuutta on olemassa aivan pilvin pimein. Pelkästään triathlon-kirjallisuuden määrä oli huikea, ”maailman parhaaksi ja suosituimmaksi” tituleerattuja oppaita oli lukuisia.

Kertokaa minulle! Mitä te luette? Mitä urheilukirjallisuutta omistatte? Mikä teos on vaikuttanut harjoitteluusi eniten? Tai herättänyt ajattelemaan vielä laaja-alaisemmin? Valmennusopas? Elämäkerta? Muu kirja?

Itse voin sanoa, että lähes kaikki mitä yleisellä tasolla ymmärrän kestävyysharjoittelusta, perustuu Sinkkosen kirjaan. Olin ”tabula rasa”, kun aikanaan sain kirjan käteeni ja sieltä oli nuoren kuntoilijan hyvä ammentaa oppia. Ja onhan kirjan kuvitus myös hieno katsaus menneiden vuosikymmenten juoksuvaatemuotiin:)

keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Aurinko laskee

Auringonlasku on epäilemättä maailman valokuvatuin yksittäinen luonnonilmiö. Ilmiö, joka toistuu päivästä toiseen, vuodenajasta toiseen, joka ikisenä päivänä, jaksaa inspiroida ihmisiä kuvaamaan sitä kerta toisensa jälkeen. Myös moni kokenut valokuvaaja myöntää mieltymyksensä auringonlaskuun, kyse ei siis ole pelkästään "kuvan räpsijöiden" ja aloittelijoiden tavasta valita helppo ja takuuvarma maali kameralleen. Ehkä auringonlaskussa on jotakin ihmiskunnan kollektiivisen kauneuskäsityksen mukaista, koska se jaksaa mielyttää niin monia. Evolutiivisesti auringonlaskun pitäisi olla pelottava asia, pimeys ja saalistajat ovat kohta käsillä. Silloin kuuluu piiloutua, ei jäädä kalliorannalle fiilistelemään. Tästä huolimatta kokoontuu tuhansissa eri paikoissa ihmisiä, niin turisteja kuin paikallisiakin, joka päivä ihmettelemään suloisen kääpiötähtemme painumista horisontin alapuolelle, huokausten ja kameran suljinäänien soidessa hiljaa taustalla.

Jos on vaikeaa ottaa omaperäistä, massasta erottuvaa kuvaa Eiffelin tornista, on se vielä vaikeampaa auringon laskusta. Lähdin ensimmäiselle auringonlaskukuvausmatkalle kuluneena kesänä, aikomuksenani saada mahdollisimman hyvä kuva tästä ilmiöstä, mitä se ikinä tarkoittaisikin. Lähes pilvetön kesäilta mökkimaisemissa ennakoi hyviä perusolosuhteita kuvauksen toteuttamiselle. Järven taakse laskevan auringon oli jo useana iltana todettu tuottavan todella upean, kollektiivista kauneuskäsitystämme hivelevän näyn. 
Päätin turvautua sommitteluun, jossa myös etualalle tuodaan elementtejä tasapainottamaan taivaanrantaa ja järvimaisemaa. Pelkkä maisemakin epäilemättä toimisi, mutta tällöin saattaisi olla välttämätöntä "surrealisoida" tai rajata kuva erikoisesti, jotta se ei vaipuisi aivan tusinakuvien bittisuohon. Kuvan jakaminen etu- ja taka-alaan voisi saada se toimimaan sellaisenaan.

Otin rantalaiturille mukaan naismallin, jonka sommittelin tähän tapaan maiseman eteen katsomaan kohti auringonlaskua. Olen huomannut pitäväni melko tummista kuvista, jopa sellaisista, joissa varjo hallitsee kuvaa ja valo paljastaa vain pienen vihjeen siitä, mitä kuvassa tapahtuu. Tässä kuvassa hahmot ja tapahtuma ovat täysin tunnistettavissa, mutta pyrin säätämään valotusta siten, että etualan kohteet ovat tummia, mutteivat kauttaaltaan mustaksi alivalottuneita. Pelkka naishahmo jäi kuvassa vielä vähän orvoksi, joten siirsin laiturin reunaan soutuveneen. Sitten alkoi olla jo kiire ja paukutin erilaisin asetuksin 20-30 kuvaa erilaisin asetteluin ja kuvakulmin. Tässä on kuvauskeikan onnistunein otos.




























50mm; 1/60s; f/14; ISO 250



Valoa oli onneksi riittävästi, jotta sain käytettyä pientä aukkoa ja terävyysalueesta tuli riittävän syvä.

Mitä mieltä olet otoksesta? Eksyikö oman kamerasi etsimeen auringonlasku kertaakaan viime kesänä?

maanantai 17. syyskuuta 2012

Ensimmäiset askeleet: Askel n:o 3

Nyt on vuorossa valokuvausharrastukseni ensimmäisiä hetkiä valottavan juttusarjan kolmas osa. Olin päässyt tilanteeseen, jossa hallussani oli lainattu järjestelmäkamerarunko ja ikioma kiinteä normaalilinssi. Tiesin valokuvauksesta tässä vaiheessa kovin vähän, olin aina tottunut käyttämään kameroiden täysautomatiikka ja järkkärin tuomat mahdollisuudet olivat minulle suuri tuntematon. Oli siis päivänselvää, että opiskella pitäisi, jotta saisin kuvauksen tekniset perusteet haltuuni. Ymmärsin, että valokuvauksen taiteellinen puoli, suunnittelu, sommittelu sekä valon ja varjon vangitseminen olisivat loputon opintomatka. Mutta digikuvauksen tekniset perusteet halusin oppia mahdollisimman nopeasti. En halunnut päätyä kalliiden laitteideni kanssa räpsimään kuvia täysautomaattitoimintoa käyttäen ymmärtämättä yhtään, mitä kamerani puolestani tekee.

Erityisesti järjestelmäkameramallistojen edullisemmassa päässä on tarjolla paljon automatiikkaa, joka ”helpottaa” kuvien ottamista. On täysautomaattia ja erilaisia maisema- ja henkilökuvaukseen säädettyjä esivalintatiloja. Ja edistyneemmälle kuvaajalle aukon ja suljinajan esivalinta-toiminto. En pitänyt ajatuksesta, että kamera päättää puolestani asioita, vaikka se kovasti kuvaustapahtumia nopeuttaisikin. Rullasin siis valintakiekosta manuaalitilan, jossa kaikki asetukset on säädettävä itse ja päätin pysyä siinä. Kameroiden puoliautomaattisia kuvaustiloja käyttävät varmasti myös huippukuvaajat. Mutta aloittelijana päätin pysyä nöyränä. Hermostutin usein kohteeni hitaalla ja kömpelöllä kamerankäsittelylläni, jonka tuloksena oli vielä teknisesti surkea kuva. Jokainen pieleen mennyt kuva kuitenkin opetti ottajaansa ja eri tekijöiden vaikutuksen lopputulokseen huomasi välittömästi. Ja pikkuhiljaa säädöt alkoivat loksahtaa kohdilleen ja oikeat asetukset ruuvautuivat hetkessä vallitsevan tilanteen mukaan

Pilkoin mielessäni valokuvauksen perustekniikan kolmeen muuttujaan, joiden käyttöä ja suhdetta toisiinsa ryhdyin opiskelemaan. Nimittäin suljinaikaa, aukkoa ja ISO-herkyyttä. Nämä ovat kolme valotukseen vaikuttavaa asiaa, joiden keskinäistä suhdetta säätämällä ratkaistaan kuvan valoisuusaste. Samalla vaikutetaan myös kolmeen muuhun asiaan, terävyysalueen syvyyteen, liike-epäterävyyden määrään ja kuvan digitaalisen kohinan määrään. Näistä kaikesta ja paljosta muusta yritin saada tolkkua manuaalisäätöjen kanssa sählätessäni. 

Sain lainaksi Canonin julkaiseman aloittelijatasoisen valokuvausoppaan, jota on saatavana kylkiäisenä uuden kamerarungon ostajalle. Oppaassa oli toki Canonin malliston esittelyä, mutta muilta osin opas keskittyi kuvauksen perusasioihin ja sopii siis myös nikonisteille ja sonynisteille. 

Pequen aksiooma:
Perusasiat kirjasta ja manuaalinen kameran säätö kaikissa kuvaustilanteissa olivat resepti kuvaustekniikan oppimiseen. Voin suositella.

Lopuksi esittelen yhden alkeellisen tutkielman, joilla todensin ja selvittelin kuvauksen perustekniikkaa.


Aukon vaikutus terävyysalueen syvyyteen: Kuvasin parvekkeella kukkaruukkua ja taustalla näkyvää koivua. Tarkennuspisteenä oli kuvan keskellä alhaalla olevat kaksi keltaista orvokkia. Kävin läpi kaikki objektiivin aukkokoot suurimmasta pienimpään. Käytin 50mm kiinteää linssiä, kuvasin jalustalta ja kompensoin valotuksen aina samaksi muuttamalla suljinaikaa ja ISO-lukua. Valitsin kuvasarjasta tähän aloituskuvan, keskimmäisen ja viimeisen kuvan. Huomaan etu- ja etenkin taka-alan terävyyden muutos aukon pienentyessä.




f/1.4
1/800s; ISO 100



 F/7.1
1/40s; ISO 100



 F/22
1/50s; ISO 1250


maanantai 10. syyskuuta 2012

Triathlon-statistiikkaa

Olipa tässä päivänä eräänä vähän tylsää, ja päädyin tutkimaan ja ihmettelemään IM Kalmarin elokuista tulosluetteloa vielä kerran. Triathlon-tuloksethan ovat sinänsä varsin mielenkiintoista luettavaa (ihan oikeasti!). Juoksukilpailussa osallistujat ovat listassa aikojensa perusteella, nopeampi ensin ja hitaampi sen jälkeen. Aika vähän mahdollisuuksia mielenkiintoisille pohdinnoille. Mutta tri-kisassa samalla loppuajalla maaliin voi tulla kaksi aivan erilaista urheilijaa ja väliajoista voi usein jopa päätellä vanhaa lajitaustaa ja harjoittelun painopisteitä. Esimerkiksi: Pyöräilystä innostunut, lenkkipolulla harvoin viihtyvä vanha uimari ja uimaan vasta aikuisena ryhtynyt entinen maastojuoksija tulevat samalla ajalla maaliin. Vahva uimari runttaa vielä pyöränkin kohtalaiseen aikaan, mutta maraton on vaatimatonta tallustamista. Entinen maastojuoksija ui ja pyöräilee keskinkertaisesti, mutta huikea juoksu siivittää hänet samaan aikaan uimarin kanssa.

Päätin tutkia, minkälainen olisi se kuvitteellinen keskiarvoistettu triatleetti, joka tuli omalla loppuajallani maaliin. Etsin tulosluettelosta ne kaikki henkilöt, jotka olivat tulleet maaliin +/- 5 minuutin sisällä omaan 10:28:34-aikaani verrattuna. Excelistä keskiarvo-funktio ja väliajat näyttivät seuraavalta (suluissa ero omaan aikaani):

Uinti 1:14:16 (-13 min 11s)
Pyörä 5:16:46 (+ 8min 46s)
Juoksu 3:50:17 (+ 3min 51s)





Tämä tarkastelu ei tuonut peliin suuria yllätyksiä. Keskiarvo-triatleetti karkasi minulta uinnin aikana yli 13 minuutin päähän, mutta suoriuduin kaikesta muusta häntä nopeammin ja ylitimme maaliviivan rinta rinnan.

Entä miltä näyttää se triathlonisti, joka pyöräilee yhtä hyvin kuin minä? Tässä laskelmassa siis oletin automaattisesti pyöräilyn olevan vahvin osa-alueeni. Etsin siis tulosluettelosta kaikki urheilijat, joiden pyöräilyaika oli +/- 3min sisällä omasta ajastani 5:08:00. Ja taas lauloi Excel:

Uinti 1:13:31 (-15min 56s)
Juoksu 3:48:56 (+ 2min 35s)
Loppuaika 10:17:53 (-10min 41s)

Ja tämä sitten jo herätti kummastusta. Oletushan oli, että kaikki muut osasuoritukset olisivat minulla tässä laskelmassa huonompia. Mutta juoksinkin siis nopeammin kuin tämä "yhtä hyvä"-pyöräilijä. Ja kun syynäsin tulosluettelon sijoitussarakkeet uudestaan, oli totuuteen uskottava. Paras sijoitukseni omassa sarjassani tuli juoksusta, ei pyöräilystä. Höh, olen koko tri-harrastusaikani ollut niin pyöräilijää, niin pyöräilijää...

Aloin pääsemään Excelinpyörittämisessa vauhtiin, joten yksi analyysi vielä syntyi. Haaveenani on vielä joskus alittaa kuntosarjalaiselle legendaarinen kymmenen tuntia. Joten kysyin kysymyksen: Minkälainen on keskimääräinen kympin "nippa nappa" alittava triatleetti? Etsin tulosluettelosta kaikki tyypit, jotka alittivat kymmenen tuntia alle viiden minuutin marginaalilla:

Uinti 1:11:15 (-18min 12s)
Pyörä 5:00:31 (-7min 29s)
Juoksu 3:38:40 (-7min 41s)

Ei näytä mahdottomalta. Pyörä ja juoksu ovat täysin tehtävissä. Tämän laskennallisen suorituksen loppuajaksi tuli 9:57:24, joten pari ylimääräistä minuuttia on uhrattavissa (uintiin, luonnollisesti). Kova urakka on uinnin osalta edessä siitä huolimatta. Muihin muuttujiin tuossa yhtälössä suhtaudun ihan luottavaisesti.

Tämä olkoot viimeinen tulosspekulaatio ennen ensi vuotta. Olen nauttinut viimeiset viikot mahtavista pyöräilykeleistä, leppoisaa ja rauhallista maantieajoa useiden eri ihmisten kanssa. Pimenevät illat päättänevät pyörälyn tämän kuun lopussa, jonka jälkeen aikeissani on viettää useamman viikon "ylimenokausi", eli lepo. Uuden kauden kimppuun höykkään viimeistään loka-marraskuun taitteessa.

maanantai 3. syyskuuta 2012

Harjoitusviikot 33, 34 ja 35

Ironmanin ympärillä olleet viikot poikkesivat suuresti toisistaan. Ensin hyvin kevyt valmistautumisviikko, jolloin vielä viimeistelyt jäivät uhkaavan flunssan vuoksi tekemättä. Sitten lepoa, kunnes seuraavana perjantaina iski pakottava tarve ajaa maantiepyörällä vähän pidemmälle. Ja juuri päättynyt urheiluviikko oli kevyttä syksyistä pyöräilynautiskelua.

Viikko 33

Maanantai
Juoksu: Verryttely 5km; vauhti 6min/km; 30min
Tiistai 
Uinti: Verryttely 800m; 20min
Keskiviikko 
Lepo
Torstai
Lepo
Perjantai
Juoksu: Verryttely 3,3km; vauhti 6min/km; 20min
Lauantai
IM Kalmar: 10:28:34
Sunnuntai
Palauttavaa turistikävelyä

Yhteensä 11h 40min


Viikko 34

Maanantai
Lepo
Tiistai 
Lepo
Keskiviikko 
Lepo
Torstai
Lepo
Perjantai
Pyörä: PK 258km; nopeus 27,7 km/h; aika 9h 20min (+tauot 1h)
Lauantai
Lepo
Sunnuntai
Lepo

Yhteensä 9h 20min


Viikko 35

Maanantai
Pyörä: PK 22km; nopeus 25,1 km/h; aika 53min
Tiistai 
Pyörä: PK 88km; nopeus 27,0 km/h; aika 3h 16min
Keskiviikko 
Lepo
Torstai
Pyörä: PK 75km; nopeus 26,8 km/h; aika 2h 48min
Perjantai
Lepo
Lauantai
Lepo
Sunnuntai
Lepo

Yhteensä 6h 58min

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Spiderman sumussa


Olimme kesällä Maarianhaminassa purjevenesatamassa, kun äkisti nousi sankka sumu. Innostuin säätilan luomasta tunnelmasta ja ajattelin, että sumun seasta paljastuvista laivoista tai rantarakennuksista saisi hienoja kuvia. En saanut, en yhtään ainoaa. Yhdessäkään sumulaiva- tai sumurakennuskuvassa ei ollut yhtään onnistuneen kuvan elementtiä. Kuvat näyttivät vain tunkkaisilta eikä vallitseva aavemainen tunnelma välittynyt niistä lainkaan. Olin jo palaamassa takaisin, kun huomasin ruosteisen laiturikaiteen, siihen punotun hämähäkin verkon ja sateen jälkeiset vesipisarat.

Tämä kuva oli sumupäivän onnistunein otos. Ei ehkä ihan sitä, mitä lähdin yrittämään. Mutta taustan värimaailma, ruosteinen kaide ja kauniit vesipisarat tekivät tästä kuvasta onnistuneen. Käytin melkko tiukkaa rajausta, melko suurta aukkoa ja 50mm kiinteää linssiä. Iltahämärässä tätä joutui kompensoimaan melko korkealla ISO-luvlla.



50mm    f/3.5    1/160s    ISO 3200