maanantai 25. helmikuuta 2013

Penkkimara

Taviskuntoilijat ja harrastajaurheilijat ovat siinä onnellisessa asemaassa, että heidän tarvitsee kilpailla ainoastaan itsensä kanssa. Tilipussin paksuus ja voi leivän päällä ei riipu tulevan kauden tuloskunnosta, eikä loukkaantuminen romuta koko ammatillista uraa. Se ei silti tarkoita, etteikö keskiverto kuntoilun harrastaja olisi kilpailuhenkinen. Ei ole lainkaan harvinaista, että  kaverukset, ystäväporukka tai työkaverit haastavat toisensa johonkin urheilulliseen tapahtumaan tai kisailevat jonkin suorituksen tekemisessä. Ja vaikka kaikki on aina "täysin leikkimielistä", tietää jokainen, että leikillä on hyvin vähän tekemistä näiden haasteiden kanssa.
Usein tällaiset haastet ovat tapahtumalähtöisiä, joku työpaikalla ilmoittautuu esimerkiksi puolimaratonille ja haastaa muut mukaan. Mutta entä jos asiaa ajateltaisinkin toisin päin. Mikä olisi sopivin tapa testata, kuka on porukan kovin jätkä tai mimmi? Testin pitäisi lisäksi innostaa osallistujia treenaamaan. Pelkkä juoksutapahtuma suosii juoksijoita ja muita kestävyyslajien harrastajia. Raudan nostaminen salilla taas antaa punttisalilla viihtyville liikaa etumatkaa. Joukkuelajit eivät tällaiseen yksilökilpaan sovellu. Ja erilaiset mailapelit ja muut taitolajit motivoivat huonosti harjoittelemaan, harva innostuu treenaamaan sulkapalloa neljä kertaa viikossa työpaikan järjestämää turnausta vaarten. Niissä todennäköisesti voittaa se, joka on lajia joskus juniorina harrastanut. Riippumatta päivän kunnosta.
Miten testata, kenellä on optimaalisessa suhteessa voimaa ja kestävyyttä? Ja vielä siten, että kilpailu voisi innostaa osallistujia kuntoilemaan ja liikkumaan aktiivisemmin. Ystäväni Maiksteri kertoi työpaikallaan järjestetystä kilpailusta, jonka mielestäni varsin hyvin sopisi tällaiseksi "leikkimieliseksi" haastekisaksi.
Kilpailu on yksikertainen, juostaan puolimaraton ja nostetaan maksimiraudat penkkipunneruksessa. Tulos lasketaan seuraavasti: puolimaratonin aika minuutteina vähennettynä penkkipunneruksen tuloksella kilogrammoina (aika-kilot). Yksinkertaista ja armotonta.



Kun tätä maratonpenkkiä pohtii hetken, huomaa, että siinä voivat pärjätä varsin erilaiset ihmiset. Tarkastelen aluksi miesten sarjaa: Kaksi tuntia puolimaratonilla ja 120 kiloa penkistä tuottavat ns. nollatuloksen, jonka Maiksterin jengi oli asettanut ns. kovan tuloksen rajaksi. Samaan pääsee juoksemalla puolimaran 1,5 tuntiin ja penkkaamalla 90 kiloa. Tai toisaalta hölkkäämällä puolikkaan kahteen ja puoleen tuntiin ja nostamalla rautaa 150 kg.


Miesten maailmanennätys puolimaratonilla on 58:23, eli maailmanennätysmiehelle riittäisi vajaa kuusikymmentä kiloa nollille pääsimiseksi. Raakapenkkipunneruksen maailmanennätys on 322kg, eli kyseiselle ladonovelle riittäisi aikaa puolimaratonin taittamiseen yli viisi tuntia. Kävelemällä matkan neljässä tunnissa olisi pistetulos -82. Puolimaratonin ME-mies tuskin nostaa 140kg penkistä, joka tarvittaisiin saman tuloksen saamiseksi. Ääripäihin mentäessä vaikuttaa siis siltä, että voimamiehet peittoavat juoksijat tässä lajissa. Mutta meille keskitien kulkijoille tämä marapenkki on mielestäni oiva tapa kilpailla elo tiellä.
Naisten harvoin näkee salilla penkkiä tekevän, se tuntuu olevan enemmän miesten harrastus. Onko hyväkuntoisen 1h 40min-juoksijan kova penkkitulos 70kg? Entä saliharrastajan, joka juoksee puolimaratonin 2h 30min? Mikä olisi naiselle ns. kova pistetulos?
Ja sitten se väistämätön. Haastan kaikki lukijani tähän kisaan tulevalle kaudelle. Osallistuminen on helppoa! Hankit ajan jostakin virallisesta juoksutapahtumasta ja käyt viikon sisällä siitä nostamassa penkkituloksen salilla. Onko kukaan messissä? Palkinnot ovat luonnollisesti teatraalisen hienoja ja ne jaetaan miesten ja naisten sarjan voittajille syksyllä juoksukauden päätyttyä.
Ps. Mikäköhän olisi tulostaso penkkimaran maailmanmestaruuskisoissa? Ja minkä lajin edustaja sen tekisi?

sunnuntai 17. helmikuuta 2013

Viikko 7



Vietin hiihtoladulla viime viikolla enemmän aikaa kuin aiempina viikkoina. Lauantaina oli todellinen lentokeli, luistelubaana oli loistavassa kunnossa ja vauhdit olivat sen mukaiset. Tuli hiihdettyä melko tarkkaan maraton ihan vahingossa. Olin suunnitellut lenkille vain keston ja sattumalta SportsTracker näytti oudon tuttua kilometrilukemaa parkkipaikalla. Olisipa juostenkin näin helppoa vetää sub-kolmonen:) Muilta osin treeniviikko noudatteli suunniteltua perusrunkoa, ainoastaan tuo lauantain hiihto tuli vedettyä kovempaa kuin piti.


Viikko 7 (12) 


Maanantai
Uinti: tekniikkaa ja sarjoja; 55min
Tiistai
Hiihto: luistelu; PK; matka 13,3 km; aika 1h
Keskiviikko
Lepo
Torstai
Voima: Kuntosali; 1h 45min
Pyörä: Spinning; maksimisyke; 1h
Perjantai
Uinti: tekniikkaa ja sarjoja; 55min
Lauantai
Hiihto: luistelu; VK; matka 42,3 km; aika 3h
Sunnuntai
Pyörä: Trainer; PK; 1h 45 min
T2: 5min
Juoksu: PK; matka 10,8km; aika 1h 10min


Yhteensä 11h 35min



maanantai 11. helmikuuta 2013

Pakkasyö on...

Palaan taas pitkästä aikaa valokuvausaiheen pariin. Olen kuluneen vajaan vuoden aikana saanut todella oppia valokuvaamisen vaikeuden. Kuvia on helppo räpsiä ja etenkin omaa lasta tulee jatkuvasti valokuvattua "aivot narikkaan"-mentaliteetilla. Vaikeampaa on onnistua vangitsemaan ympäristöstään jotakin muuta mielenkiintoista, mikä  jaksaa kiinnostaa myös jotakuta muuta.

Myös omasta lapsesta otetuista kuvista parhaita ovat ne, joita on etukäteen vähän suunnitellut ja pyrkinyt optimoimaan olosuhteet. Tusinakuvat hukkuvat bittiavaruuteen, hyviin kuviin jaksaa palata myös myöhemmin.


Joskus olosuhteet ovat kuitenkin niin täydellisen upeat, että myös Peque onnistuu melkoisen helposti saamaan (ainakin omasta mielestään) hienoja kuvia. Eräänä kuluneen talven yönä oli kova pakkanen, kirkas tähtitaivas ja edeltävästi oli satanut rankasti lunta. Olimme talvipäivän vietossa maaseudulla ja totesin, että nyt tai ei koskaan pitää lähteä jalusta kanssa ulos kuvaamaan.


Harjoittelin ja säädin kameraa melko pitkään, kunnes optimaaliset pimeäkuvaus-asetukset löytyivät.


Pitkä 20-30 sekuntia kestävä valotusaika, laajakulmalinssi ja keskisuuri aukko näyttivät tuottavan talvimaisemista parhaimpaa jälkeä.



16mm; f/9,0; 30s; ISO 1250

Kuu paistoi niin uskomattoman kirkkaasti, että sen saattaisi jopa luulla olevan aurinko...



16mm; f/9,0; 30s; ISO 1250

Kylmää ja lämmintä samassa kuvassa.



16mm; f/9,0; 30s; ISO 1000

Kuu osui täydellisesti oksien väliin.





33mm; f/9l0; 30s; ISO 1250

Tässä kuvassa on jotakin pahaenteistä.




33mm; f/9,0; 30s; ISO 1250


Etsi tuttu tähtikuvio...

sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Viikko 6 (11)

Harjoitusviikko alkoi toipilastunnelmissa, mutta jo tiistaina kevyellä PK-lenkillä meno tuntui kutakuinkin normaalilta. Aloitin viisi viikkoa kestävän peruskestävyyspainotteisen jakson, jolloin voimaharjoittelua on vähennetty ja mukaan on tullut enemmän PK:ta.


Viikko 6 (11) 

Maanantai
Flunssa
Tiistai
Juoksu: PK; 1h
Keskiviikko
Uinti: tekniikkaa ja sarjoja; 55min
Torstai
Voima: Kuntosali; 1h 50min
Pyörä: Spinning; vauhtikestävyys; 1h
Perjantai
Pyörä: Trainer; PK; 1h 30min
T2: 5min
Juoksu: PK; 55min
Lauantai
Uinti: tekniikkaa ja sarjoja; 55min
Sunnuntai
Hiihto: luistelu; PK; 22km; 1h 30min
Pyörä: trainer; PK; 1h 30min

Yhteensä 11h 10min




maanantai 4. helmikuuta 2013

Kantapään kautta


Olen tiennyt ja tiedostanut virheellisen juoksuasentoni jo pitkään.  Harjoitellessani ensimmäiselle maratonilleni vuonna 2002 asiantunteva taho sanoi minun ”istuvan” juostessani. En tullut tästä kommentista hullua hurskaammaksi. Jollakin tapaa tiedostin ongelman, mutta en yksinkertaisesti keksinyt keinoja asian korjaamiseksi. Toissa syksynä kävin juoksuklinikkasessiossa, jossa juoksut videoitiin ja hommaa pureskeltiin vähän tarkemmin. Pääasialliseksi ongelmakseni todettiin tällöin harppova kanta-askellus ja sain harjoitteita asian korjaamiseksi. Toteutin harjoitteita, mutta en kuitenkaan saanut asiaa korjatuksi ja vanha meno jatkui.
Kunnes aivan viime vuoden lopussa ongelma (ehkä) vihdoin avautui tai oikeammin avattiin minulle. Olen aina ollut vannoutunut Asics-, ja tarkemmin sanottuna Gel Kayano-mies. Koska en ole mikään kevyt keijukainen, päätin aikanaan, että tarvitsen hyvin vaimennetut ja tukevat kengät. Aivan aluksi haluaisin kiittää Kayanoita siitä, että olen onnistunut juoksemaan yli kymmenen vuotta ilman minkäänlaisia rasitusvammoja. Melkoista luksusta.
Massiivisesti vaimennettu kenkä oli kuitenkin mahdollistanut minulle virheellisen juoksutyylin: olin alkanut askeltaa kantapää edellä. Tämähän on täysin epäfysiologista, kukaan ei pysty "au naturel" juoksemaan siten, että kantapää iskeytyy ensimmäisenä maahan. Kokeilkaapa! Hyvin vaimennettu kenkä taasen oli mahdollistanut tällaisen askelluksen aivan helposti ilman, että oli hoksannut koko asiaa. Sain asiantuntijalta vinkin kokeilla vaimentamatonta ns. paljasjalkakenkää ja hankkia niukasti vaimennettu neutraali juoksukenkä.


Neutraalimpi juoksukenkä minulle oli helppo myydä, mutta paljasjalkatossuja kohtaan olin alkuun hieman epäileväinen. Kyseiset tuotteet ja niiden ympärille rakennettu filosofia oli assosioitunut mielessäni aina jonkinlaiseen hörhöilyyn ja kiihkomielisyyteen. Tämä annettakoon minulle anteeksi, sillä olen valitettavasti kohdannut koulutettuja ihmisiä, jotka kirmaavat paljasjaloin pihanurmella joka aamu maadottaakseen itsenä äitimaan sähkökentän nollapotentiaaliin. Ja muutenkin paljasjalkajuoksun ympärillä tuntui ajoittain esiintyvän melkoisen kiihkomielisiä "experttejä".


Tällä kertaa vinkki tuli kuitenkin uskottavalta taholta, joten päätin olla rohkea ja ennakoluuloton:) Hankin Feelmaxin Vaskot, jotka ovat lähes sukkamaiset tossut, joissa on kuitenkin vahvistettu ja pistosuojattu kumipohja ulkojuoksua ajatellen. Ei mitään tukea, ei mitään vaimennusta, ainoastaan pieni suojakuori estämään sukkien tai jalkapohjien kulumista. Näiden kaveriksi hankin ensimmäiset non-Asics juoksukenkäni, eli Adidaksen Adizero Adiokset, jotka edustavat neutraalia ja niukasti vaimennettua kenkäsuunnittelua.

Lähdin laboratorio- eli saliolosuhteissa varovasti liikkelle kumitossujen kanssa. Olin suorastaan yllättynyt, miten nopeasti tossu ohjasi askelluksen pois kantapäältä ja ns. "mid sole"-askel alkoi löytyä. Varoituksesta viisaanaa annostelin näitä kenkiä aluksi vain lyhyinä 15-20min annoksina ja siltikin sain pohkeeni melkoiseen juntturaan. Mutta kaikkeen tottuu. Ja askeleen muuttuessa muuttui myös juoksuasento. Mattojuoksu mahdollistaa itsensä ihastelemisen peilistä ja olen ollut huomaavani, että istuva asento olisi (ainakin osittain) korjaantunut.
Ja yllättävää oli, että tossujen kanssa hankittu tuntuma oli siirrettävissä nopeasti myös ulkojuoksuun. Uudet Adidakset antoivat myös hyvin palautetta "kantaosumista" ja ainakin lenkkien alkupuolet ovat sujuneet mallikkaasti. Väsyneenä tosin huomaan vielä palaavani tuttuu ja turvalliseen harppomiseen.
Jos tämä asia todella korjaantui näin helposti, olen todella hämmästynyt. Pitkäaikaisten ongelmien nopea korjaaminen harvoin onnistuu, ainakaan minulta. Pitää siis vielä katsoa kevättä pidemmälle, ennenkuin julistan itseni parantuneeksi.

Viikko 5 (9)


Ihmettelin torstaina tahmeaa fiilistä salilla ja syy tähän selvisi perjantaina. Flunssan pukkasi, melko lieväoireisensa, mutta viikonlopun treenisuunnitelmat lässähtivät siihen. Jouduin vielä tänäänkin maanantaina pitämään lepoa, toivottavasti huomenna pääsisi jo baanalle.

Maanantai
Uinti: Testiuinti 2000m; 45min
Tiistai
Lepo
Keskiviikko
Juoksu: Testi; 40min
Voima: Kuntosali; 1h 10min
Torstai
Voima: Kuntosali; 1h 40min
Pyörä: Spinning; 1h
Perjantai
Flunssa
Lauantai
Flunssa
Sunnuntai
Flunssa

Yhteensä 4h 5min