torstai 26. heinäkuuta 2012

Pimping my bike!


Minun käy aina kesäisin vähän sääliksi maantiepyörääni, kun se möllöttää yksin työhuoneen nurkassa ja vieressä seisova Cervelon lähtee päivä toisensa jälkeen kanssani ulkoilemaan. Aloitin pyöräilykauden keväällä maantiepyörällä ja siirryin harjoittelemaan tri-pyörällä joskus toukokuun aikana. Maantiepyörä onkin seissyt kesäkuukaudet melko toimettomana kisakauden loppumista ja syyspyöräilyä odottaen


Maantiepyöräni on jo aiemmin esitelty blogissani, kyseessä on siis Canyon Ultimate CF-fillari. Pyörän yleissävy on hyvin tumma, siitä löytyy vain kaksi pientä oranssia yksityiskohtaa (yksi pinna sekä takahaarukan vaakaputken sisäpinta). Päätin vähän ”pimpata” Canyonia uuteen uskoon, sillä edellisestä kesästä poiketen sillä oli tarkoitus lähteä kunnolla liikenteeseen jo nyt, kesken kisakauden. 

Helppo tapa muokata pyörän ulkonäköä halvalla on vaihtaa siihen uudenlaiset tankoteipit. Jouduin hetken etsimään, ennen kuin löysin haluamani värisen tuotteen ja pääsin vaihtamaan ankean sysimustan teipin uuteen. Musta teippi lensi roskikseen ja tilalle tuli Cinelli cork tape Orange. Lisäsin pyörään myös hieman keltaista laittamalla uusiksi ulkokumeiksi keltareunuksiset Michelin Pro Race 3:set.

Tadaa:






Olimme jo alkukesästä suunnitelleet yhdessä sensei Pennywisen kanssa yhteistä maantiepyöräretkeä. Perusajatuksena oli lähteä liikenteeseen urheilullisessa hengessä kevyin varustein ja yöpyä mukavissa kaupallisissa olosuhteissa. Molemmille tulisi mukaan vain pieni sporttireppu, jonne pakattaisiin huoltovarusteet, vaihtoajovaatteet sekä illaksi paita ja shortsit. Ei siis retkipyöräilyä, vaan maantiepyöräilyä pienellä varustelisällä. 
Reissumme lähtöpaikaksi valikoitui Lahti ja kolmipäiväisen reissun perussuunnitelun teki Pennywise. Yöpymistä varten hän varasi ensimmäiseksi illaksi maatilamajoituksen ja toiseksi illaksi täyshoidon kvasifuturistisesta kylpylästä. Jos kohta majoituksen suunnittelu onnistui hyvin, ylitti Pennywise itsensä vielä suuremmin reittisuunnittelun saralla. 



Sensei 


Suunnitelman mukaan ensimmäisenä päivänä oli tarkoitus ajaa 160 kilometrin matka Joutsaan, seuraavana päivänä 90 kilometrin matka Heinolaan ja viimeisenä aamuna pientä kiertotietä käyttäen takaisin Lahteen. 
Ensimmäisen päivän matka Vesijärven länsipuolitse Asikkalan ja Sysmän kauttaa Luhankaan ja sieltä Joutsaan oli hienoin koskaan ajamani pyöräilyetappi. Ajoimme upean Päijänne-reitin kuluneelle kesälle tyypillisessä pilvipoutasäässä, parempaa pyöräilysäätä saa todella etsiä. 




Olinkin jo unohtanut kuinka hienoa leppoisa maantiepyöräily on. Ei huolta keskinopeuksista, maisemia ehtii ihailemaan, jokainen mäki on haaste eikä ärsyttävä keskinopeuden hidastaja ja tauko pidetään aina kun siltä tuntuu. 

Yllättävien, mutta positiivisten sattumusten vuoksi pyöräreissuni typistyi lopulta kaksipäiväiseksi ja kvasifuturistinen kylpylä jäi valitettavasti kokematta. Matka oli kuitenkin kaikin puolin hieno ja ensimmäisen päivän Päijännereitti erityisen upea. Ja tulihan siinä samalla tehtyä yli kymmenen tuntia kevyttä PK-harjoittelua. Kuin varkain. 


sunnuntai 22. heinäkuuta 2012

Harjoitusviikot n:o 28 & 29: Viimeistely ja palautuminen

Kaksi kulunutta viikkoa olivat luonteeltaan varsin erilaiset. Ensimmäisellä viikolla viimeistelin kuntoa Joroisiin ja toisella viikolla palauttelin. Pitkät mutta kevyet pyörälenkit toivat paljon tunteja juuri päättyneeseen viikkoon, mutta tehot pysyivät koko viikon matalana. Huominna laitetaan taas suurempi vaihde silmään!


Viikko 28


Maanantai
Juoksu: Verryttely 30min
Tiistai
Juoksu: Verryttely 30min
Keskiviikko
Uinti: Verryttely 20min
Torstai
Juoksu: Verryttely 4km + TV kova 2km; aika 33min
Perjantai
Lepo
Lauantai
Finntriathlon 5h 8min
Sunnuntai
Juoksu: Verryttely; matka 7km; 45min
Yhteensä 7h 46min


Viikko 29


Maanatai
Lepo
Tiistai
Lepo
Keskiviikko
Pyöräily: Kevyt PK; matka 164km; nopeus 25km/h; aika 6h 34min
Torstai
Pyöräily: Kevyt PK; matka 127km; nopeus 26km/h; aika 4h 53min
Perjantai
Uinti: matka 2100m; aika 45min
Lauantai
Lepo
Sunnuntai
Lepo
Yhteensä 12h 12min

torstai 19. heinäkuuta 2012

Ensimmäiset askeleet: Askel numero 1

Tiedän olleeni jo pitkään kiinnostunut valokuvauksesta. Tiesin sen, vaikka asia ei ilmennyt elämässäni millään tavalla. En haaveillut kameran ostosta, en käynyt valokuvanäyttelyissä tai lukenut valokuvauskirjallisuutta. Digipokkarilla kuvaaminen ei koskaan inspiroinut minua ja tekninen osaamiseni ja tietämykseni valokuvauksesta oli vähäistä. Silti tarvittiin vain sopiva hetki ja oikeat mahdollisuudet, ja innostuin valokuvauksesta hetkessä. Tyttäremme synnyttyä saimme yllättäen digijärjestelmäkameran lainaksi vaimoni sukulaismieheltä, jotta voisimme kuvata lastamme. Osasin hädin tuskin laittaa kameran päälle eikä puhettakaan, että olisin osannut ottaa yhtään kuvaa ilman täysautomaattitoimintoa. Silti olin myyty aivan hetkessä.

Aloitteleva valokuvaaja joutuu ensimmäiseksi tekemään valintansa pokkarikameran ja järjestelmäkameran välillä, ja monet valokuvausoppaat uhraavat sivun tai kaksi näiden kahden vaihtoehdon vertailuun ja punnitsemiseen. Digipokkarin vuosia omistaneena ja sillä hädin tuskin mitään kuvanneena voi kyllä suositella järjestelmäkameraa varauksetta, mikäli tavoitteena on oppia valokuvauksesta ja päämääränäsi on ottaa hyviä kuvia. Tai näin ainakin koen omalta kohdaltani, sillä järjestelmäkamera monipuolisine säätömahdollisuuksineen opetti minulle valokuvauksesta päivässä enemmän kuin pokkari kymmenessä vuodessa. 





Koska ensimmäinen käyttööni saama järjestälmäkamera oli lainalaite, vältyin toiselta novisiikuvaajan valintaongelmalta. Nimittäin kameravalmistajan eli merkin valitsemiselta. Koska kamerarunkoihin ostettava optiikka sopii yleensä vain tietyn valmistajan laitteeseen, lukitaan ensimmäisen kamerarungon ostolla merkki usein pysyvästi. Vaikka rungon myöhemmin päivittäisi uudempaan ja parempaan, pakottavat jo hankitut objektiivit pysymään merkkiuskollisena samalle valmistajalle. Meidän perheemme kohtaloksi muodostui Canon, sillä lainakameramme oli Canon EOS 350D. Kyseessä on Canonin harrastelijamalliston laite, joka tuli markkinoille jo vuonna 2005. Mallistoa on päivitetty useasti tämän jälkeen, nykyinen vastaava laite on numeroltaan jo 650D (numero on kasvanut +50 jokaisen päivityksen myötä). 





Kyseessä on siis jo aavistuksen vanha kamerarunko, josta kuitenkin löytyvät kaikki digijärkkärin perushienoudet. Olen tykästynyt Canonin runkoon ja ensimmäinen oma linssi tuli ostettua heti kohta alkuun päästyäni, joten canonismini sinetöityi. 



En silti uskalla voimakkaasti suositella Canonia, koska minulle ei ole kokemusta muusta. Sen verran olen kuitenkin havainnoinut, että saatavuuden ja myymälöissä olevien valikoimien osalta erottuu kaksi valmistajaa edukseen: Canon ja Nikon. 

Kädessäni oli siis suuri ja ihmeellinen järjestelmäkamera ja kotona loputtoman kuvauksellinen pikkuneitimme. Miten etenin tästä, miten opettelin kuvauksen ensimmäiset aakkoset? Ja entä minkälaisen objektiivin kiinnitin kameraan ennen ensimmäistä kuvaa. Näihin kysymyksiin on luvassa vastaus tämän uunituoreen juttusarjan seuraavassa osassa:)

keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

"Dokumenttikuvaaja"

Ihailen ihmisiä, jotka vaarantavat henkensä tai terveytensä valokuvatakseen ja raportoidakseen maailman epäkohdista, olivat ne sitten sotia, köyhyyttä tai esimerkiksi luonnon ja ympäristön tuhoamista. Yksi hyvä kuva puhuu usein paremmin kuin pitkäkin reportaasi.
Päätin itse leikkiä dokumenttikuvaajaa ja etsiä jotakin "jännittävää" kuvattavaa. Mökkimme lähiympäristöön oli kuluneen vuoden aikana ilmestynyt suurehko hakkuuaukko. Minulla ei ole mitään metsätaloutta vastaan ja talousmetsän kohtalo on tulla tietyin aikavälein hakatuksi. Näillä metsillä ei ole mitään tekemistä ikimetsien tai muiden oikeasti arvokkaiden luontokohteiden kanssa. Mutta onhan hakkuuaukko silti aina surullinen näky, metsä on sananmukaisesti hakattu hengiltä, riivitty, revitty ja laitettu lihoiksi.

Suuntaisin auringon laskiessa kohti hakkuuaukeaa. Mielikuvitukseni oli vilkkaalla tuulella ja olin lähes vakuuttunut, että ilkeän suurmaanomistajan vartijat estävät pääsyni alueelle tai vähintään yhyttävät minut kuvaamasta ja rikkovat kamerani. Olin jo mielessäni valmistellut argumentit jokamiehenoikeuksista ja siitä, kuinka minulla olisi oikeus kuvata tätä kohdetta. No, sanomattakin oli selvää, että  ketään ei voinut vähempää kiinnostaa retkeni, pelotin ainoastaan yhden korpin lentoon. Sain siis kuvata rauhassa.

En ole koskaan katsonut hakkuuaukko "sillä silmällä" ja on kyllä pakko sanoa, että on se karu näky. Metsä on raiskattu niin täydellisesti kuin mahdollista. Osa tukeista löytyi vielä pinoista, vieressä valtavat kanto- ja risukasat ja maaperä oli metsäkoneen telojen puhki repimää. En nyt sentään herkistynyt, sillä näitä metsiä riittää vaikka muille jakaa, mitään uniikkia tämä hakkuu ei varmasti hävittänyt. 

Aukkoon tuleva laskevan auringon valo loi hienoja kontrasteja ja sai aukkoon paahteisen ja karun tunnelman. Etsin paljon erilaisia kuvakulmia ja yritin saada sommittelussa esiin hakkuuaukossa vallitsevan "fiiliksen". Parhaaksi otokseksi valikoitui lopulta tällainen kuva.




50 mm, f/8, 1/100s, ISO 200


Halusin samaan kuvaan sekä saaliin että jäljelle jääneitä selviytyjiä. Yksittäiset pystyyn jätetyt männyt ja tukkipino loivat mielestäni kuvaan hyvän kontrastin. Ongelmana oli kirkas taustataivas, joka auttamatta paloi kuvassa puhki, jos halusin saada maaperän yksityiskohtia näkyviin. Paahteinen ja kuiva tunnelma ei mielestäni välittynyt tällöin värikuvassa tai mustavalkokuvassa kovin hyvin, joten päätin sävyttää kuvan seepialla. Mielestäni tämä vastasi parhaiten sitä tunnelmaa, minkä paikka minussa synnytti. Käytin keskikokoista aukkoa ja tarkensin hieman tukkipinon ohitse, jolloin tarkka alue kuvassa jatkuu aivan etualalta riittävän kauas ja taustan männyt pehmentyvät sopivasti mutteivat liikaa. 

Hauskaa tällainen ympäristöä tutkiva valokuvaus ja siihen saa lisäpontta kun laittaa mielikuvituksen liikkeelle ja kuvittelee tekevänsä jotakin kiellettyä ja vaarallista:)

maanantai 16. heinäkuuta 2012

Joron henki hukassa?

Nyt on luvassa kaksiosainen kirjoitus Suomen suurimmasta triathlontapahtumasta, eli Joroisten Finntriathlonista. Ensimmäinen osa pitää sisällään henkilökohtaisen kisaraportin ja toisessa osassa keskitytään purnaamiseen. Voit halutessasi lukea molemmat tai toisen näistä kappaleista tai jättää suosiolla kaiken lukematta:)

1. Finntriathlon 14.7.2012

Suuntaisin toista kertaa Savon Pariisiin, eli Joroisiin. Valmistautuminen kilpaan oli sujunut tyhjennyspaastoineen, tankkauksineen ja herkistelyharjoituksineen varsin hyvin. Perjantai-iltapäivällä lähdin kohti 5-tietä yhdessä vaimoni siskon kanssa, joka varsin ystävällisesti oli lupautunut huoltajakseni vaimoni sijaan. Olimme siis päättäneet päästä helpolla ja pikku-neiti jäi vielä tällä kertaa mamin kanssa kotiin. Olo ennen kisaa oli luottavainen ja perjantain kisarutiinit paikan päällä sujuivat vanhasta muistista. Yövyimme maatilamajoituksessa ja aamulla suunnistimme kohti kilpailun lähtöaluetta. Olin jättänyt kaikki varustesäädöt tehtäväksi aamulla, mutta tällä kertaa osasin onneksi varata siihen riittävästi aikaa ja sain rauhassa puuhastella varusteet ja pyörän kisakuntoon. Ylimääräiset varusteet aidan yli huoltotiimille ja lähtöalueelle odottamaan. 

Triathlonministeri ampui lähtölaukausen ja kisa alkoi.  Uinti lähti hyvin liikkeelle ja vältin aiemman puolimatkan sudenkuoppani, eli liian kovan vauhdin alussa. Uinti oli mielestäni varsin tasapainoinen ja tasavauhtinen suoritus, juurikin kisasuunnitelmani mukainen. Uinti tuntui mukavalta ja vesi mielyttävältä. Valvatusjärven vesi melko kirkasta ja erittäin raikasta. Kuulemma se johtuu järven pohjassa sijaitsevista lähteistä. Uintiajakseni kellottui 39 minuuttia, mikä oli minuutin verran parempi kuin viime vuonna, mutta noin 3 minuuttia tavoitettani hitaampi. 
Pyöräilyvaihto sujui ongelmitta ja pääsin 3,5 minuutissa satulaan. 




Olin tehnyt yhden, pienen mutta grandiööttisen, varustemokan. Nopeusmittarin magneetti oli jäänyt harjoituskiekkoon kiinni, eikä minulla ollut nopeusmittaria käytössä. Onneksi huomasin asian jo ennen kisaa ja ehdin valmistautua tähän "sokkona" ajamiseen. Nyt mentäisiin sen kuuluisan fiiliksen mukaan. Lähdin heti agresiivisesti liikkeelle ja ohitettavaa riitti melko paljon. Puuskissa navakaksi äitynyt etelätuuli hidasti meno sekä vastatuuleen että sivutuuleen ajattaessa. Ja koska ainoastaan neljäsosa matkasta oli L-muotoisella radalla myötätuulta, oli  asianmukaisen ajovauhdin puolesta taisteltava ankarammin. Luulin ajavani melko hyvää vauhtia, mutta yllätyksekseni huomasin viimeiselle kierrokselle lähtiessäni olevani selkeästi viime vuoden vauhtia jäljessä. Ja pettymyksen karvaan kalkin juoneena saavuin juoksuvaihtoon 8 minuuttia myöhemmin kuin viime vuonna. Tosin jo matkalla ihmettelin, että miksi 90km kyltti oli tien poskessa jo n. 7 minuuttia ennen vaihtoon tuloani. Oma matkamittaria minulla ei siis ollut, joten luulin kylttiä jotenkin virheelliseksi. 



Vaihto sujui taas tavalliseen tapaan ja pääsin ripeäsi, mutta huonoissa fiiliksissä juoksuradalle. Pyöräily ei juurikaan painanut jaloissa, joten päätelmäni oli, että olin löysäillyt ajaessani ja pilannut sillä kisani. Viime vuoden 04:59 ei ollut saavutettavissa, sen tiesin takuuvarmasti. Yritin jostakin repiä motivaation jäänteitä ja sain piiskattua itseni kohtalaiseen vauhtiin. Tasapaksun, ei kovin raskaalta tuntuneen juoksun jälkeen pääsin hyvävoimaisena ja pettyneenä maaliin. Kisakello pysähtyi aikaan 5:08 ja puolimaratonin ajaksi tuli 1:39. 






Jälkispekulaatiot:
Olin kisan jälkeen lähes maani myynyt, mutta jälkispekulaatioiden jälkeen oloni piristyi huomattavasti. Sain kuulla, että uudella reitillä ajettu pyöräilyosuus oli ollut pituudeltaan 94 kilometriä. Siis neljä kokonaista lisäkilometriä, ne tuottavat ajovauhdillani noin seitsemän lisäminuuttia pyöräilyaikaan. Olin silti ajanut viime vuotista hitaammin, sillä keskinopeuteni oli 34,8 km/h, kun taas viime vuonna se oli 35,5km/h. Tämän vuotiset tuuliolosuhteet varmasti olivat myötävaikuttamassa, mutta olin myös luvattoman hyvävoimainen heti pyöräilyn jälkeen. Olin siis luullut ajavani kovempaa, enkä ymmärtänyt piiskata itsestäni enemmän irti. En enää ikinä jätä nopeusmittaria matkasta!

Uinti ja juoksu olivat molemmat minuutin viime vuotista nopeampia. Myös uintimatkasta kiersi useasta lähteestä kuultu tornihuhu, jonka mukaan se olisi ollut 150 metriä ylipitkä. Jos tämä on totta, selittäisi se hyvin ne uintiaikaani tulleet "ylimääräiset" 3 minuuttia. Juoksu tuntui yllättävän kevyeltä ja koska mitään erityistä tavoitetta ei ollut saavutettavista, jäivät viimeiset mehut puristamatta irti.

Tämä kaikki voi tuntua turhalta spekulaatiolta, mutta itselleni se on tärkeää. Yritän tätä kirjoittaessani samalla päätellä, mikä selittää tämän vuotisen tulostason aleneman. Olivatko ne olosuhteet vai viime vuotista huonompi kunto? Tässä löytämäni syyt:

-Ylipitkä pyörämatka
-Löysästi ajettu pyörä (väärin arvioitu nopeus, huono keskittyminen, ei nopeusmittaria)
-Tuuliolosuhteet
-Mahdollisesti ylipitkä uinti
-Juoksuvaihdon käytännön järjestelyt (selkeästi hitaampi vaihtosysteemi järjestäjän puolesta)
-Löysä juoksu huonon pyöräilyosuuden jälkeen 

En siis usko olleeni huonommassa kunnossa kuin viime vuonna, mutta ehkä huonommin keskittynyt. Ja sellaisia asioita kuin nopeusmittarin osat, ei unohdeta kotiin!!! Ja loppu saa luvan selittyä olosuhteilla:)


2. Purnausta

Kun tulostavoite jää saavuttamatta, valtaavat negatiiviset ajatukset helposti mielen. Sen vuoksi rauhotuin vuorokauden ja kirjoitan tämän Finntriathloniin liittyvän avautumisen vasta nyt. Olen huolissani kuuluisasta "Joroisten hengestä", jota niin kovasti mainostetaan. Mielestäni tämä vuoden henki haisi pahalle ainakin tämän kuntosarjalaisen nenään. Monessa pienessä yksityiskohdassa oli mielestäni viime vuoteen verrattuna tingitty ja ennen kaikkea kuntosarjalaisten kustannuksella. Ja tässä haisi taustalla voimakkaasti se, että lisää osallistujia pitää saada kaiken muun kustannuksella. 

Aloitan siitä, mikä kuntosarjalaisia  (66% osallistujista ) varmasti ärsytti eniten. Kilpasarjalaisten lähdöt oli tänä vuonna siirretty alkavaksi puolen päivän jälkeen, kun taas viime vuonna kaikki starttasivat samaan aikaan aamulla. Tästä johtuen järjestäjät kieltäytyvät luovuttamasta kuntosarjalaisten varusteita ja pyöriä ennen kuin viimeinenkin kilpasarjalainen oli päässyt juoksemaan. Normaalissa kisasysteemissä varusteiden nouto rytmittyy automaattisesti jokaisen hakiessa omaisuutensa maaliin päästyään. Nyt kuntosarjalaiset saivat vesisateessa seisten odottaa tavaroitaan lähes kolme tuntia ja tämä tietenkin tuotti varustepisteille massiiviset jonot. Kaatosateessa jonossa seisetessäni ympärilläni raikuivat kyllä melkoiset ärräpäät ja useampi pettynyt osallistuja valitti typerästä järjestelystä. Ensin jonotettiin 50 metriä hakemaan juoksupussia. Ja sitten 100 metriä hakemaan pyöräilyvarusteita. Pyöräilyvarusteet myös jaettiin ahtaassa karsinassa ja varustepussit lojuivat siellä aivan sikin sokin, jolloin oman pussin löytäminen oli lähinna sattuman kauppaa. Tällaisesta ei ollut tietoakaan viime vuonna, jolloin pienempi osallistujamäärä mahdollisti asianmukaiset järjestelyt kaikille. 
Jos kerran resurssit eivät riitä parempaan, pitäisi järjestäjällä olla pokkaa sulkea ilmoittautuminen esim. 700 urheilijan jälkeen, jotta myös kuntosarjalaiset saavat "triathlonhenkisen", tasapuolisen kohtelun. 

Pyöräilyosuuden peesikiellon valvonta oli mielestäni täysin olematonta. Moottoripyöriä kyllä ajoi toistuvasti massiivisten 10-20 hengen peesijunien ohi, mutta yhtään varoitusta tai sakkoa en nähnyt annettavan. Mahtoivat olla jotain paikallisia prätkäjätkiä, joista oli lähinnä kiva ajella kisajärjestäjän piikkiin. Ja nämä samat junat tulivat vastaan myös seuraavalla kierroksella. Peesaaminen oli niin valtaisaa ja härskiä, ettei sitä oikein enää voinut uskoa todeksi. Tämä huijaaminen oli noussut enemmänkin säännöksi kuin poikkeukseksi, omaa ajoaan ajavia rehtejä kisaajia näkyi vähemmän kuin peesaajia. 
Tämä on todella sääli, sillä monelle Finntriathlon on ensimmäisiä kilpailuja lajin piirissä. Tällainen yleinen säännöistä piittaamattomuus ja sääntöjen huono valvonta antavat väärän käsityksen lajin luonteesta. Mielestäni Suomen suurimman triathlontapahtuman on pystyttävä tässä parempaan, etenkin kun kilpasarjalaisia ei tarvinnut valvoa samaan aikaan.

Valvatusjärven pysäköintisekoilu. Ei ole mitään syytä estää kilpailijoita tuomasta pyöriään autolla perilla asti perjantai-iltana. Kaksi kilometriä metsäistä mutakourua jalkapatikassa toi lähinnä mieleen Woodstockin, ei urheilutapahtumaa. 

Oikean mittaiset kisamatkat. Kun kisataan Suomen mestaruudesta, ei ylipitkillä matkoilla ole niin väliä. Nopein voittaa, hitaampi häviää. Ja itsensä ylittämään tullut, lajiin "leppoisasti" suhtautuva kuntoilija ei myöskään tässä juurikaan häviä. Mutta me "tosikkokuntoilijat". Yksi jos toinenkin tuli kellottamaan Joroisiiin uutta ennätystään, eikä sitä edesauta neljän kilometrin "pyöräilysakko" ja mahdollisesti myös ylipitkä uinti. Olisi kiva kilpailla ja haastaa itsensä oikean pituisilla matkoilla. Tämän on tosin täytynyt johtua jostakin käytännön ongelmasta, reittiähän oli muutettu viime vuoteen verrattuna.

Tämä avautuminen saattaa olla täysin turhaa ja aiheetonta. Tai sitten ei. Mielestäni Joroisissa oli nyt lähdetty sille tielle, että tapahtumaan osallistuu kahden kerroksen väkeä. Oikeat triatleetit kilpasarjoissa ja muut kuntosarjoissa. Osallistujamääriä halutaan kasvattaa laadun kustannuksella ja tapahtumasta alkaa tulla tyypillinen massatapahtuma. Reippailua Suomen luonnossa kallista osallistumismaksua vastaan. Ja samalla toiset kisaavat triathlonin Suomen mestaruudesta. En usko, että Joroinen kuuluu ensi vuoden kisakalenteriini. Ainakaan kuntosarjassa...

Olipas raskas paatos, lupaan seuraavaan kisaraporttiin kepeämmän luonteen:)

maanantai 9. heinäkuuta 2012

Äkkiä saunasta!

Valokuvausharrastuksen aloittamisen myötä huomaa tarkkailevansa ympäristöä ja valoa aivan erilaisella mielenkiinnolla. Tarvittaessa on toimittava nopeasti, kun se oikea hetki lyö. Istuimme menneellä viikolla mökillä saunassa juuri auringon laskun jälkeen. Saunan ikkunasta näkyi sinänsä kaunis järven takainen väritaivas, joka ei kuitenkaan sillä hetkellä inspiroinut minua yhtään. Kunnes heitin kovat löylyt ja painoin pään polviin. Sitten tulikin kiire!

Mökin kuistilla roikkui vanha rispaatunut pyykkinaru ja siinä kaksi "surumielistä" ja hylättyä pyykkipoikaa. Alempaa lauteilta katsottuna naru heijastui taivasta vasten ja näkymä rajautui kuistin katon ja paksun männynrungon toimesta kuin itsestään. Näkymä oli mielestäni vaan jotenkin kaunis ja sitä piti päästä kuvaamaan. Ja kaunis taustataivas pimeni uhkaava vauhtia.


Kiirehdin au naturel-kuvausasussa kuistille ja kiipesin jakkaran avulla saunan ikkunan ja pyykkinarun väliin. Hyttysillä alkoi heti fiesta, mutta sen huomasin vasta myöhemmin sisällä. Sen verran keskittymistä vaativaa kuvaaminen oli. Useiden koeotoksien ja säätöjen jälkeen sain otetuksi tällaisen kuvan:




50mm, f/14, 1/100s, ISO 4000


Valotin kuvan taustan mukaan, joten pyykkipojista tuli vain tummat mutta tunnistettavat hahmot kuvaan. Tarkensin pyykkipoikiin ja jotta taustaan saatiin sopiva määrä tarkkuutta, käytin melko pientä aukkoa. Vakaa kuvausasento oli toiveajattelua, joten jouduin käyttämään myös hieman lyhyempää valotusaikaa. Ja tämä johti siihen, että jouduin nostamaan ISO-herkkyyden korkeaksi.

Palasin saunaan, jossa vaimo odotti eikä kummastellut sanallakaan yllättävää kuistin jakkaralla tapahtunutta alastonperformanssiani. On jo tottunut moninaisiin vouhotuksiini...

sunnuntai 8. heinäkuuta 2012

Harjoitusviikko n:o 27: Kohti Joroisia

Heinäkuun puoliväli alkoi häämöttää tapahtumahorisontissa vähän kuin varkain. Finntriathloniin oli siis enää kaksi viikkoa aikaa ja viikko-ohjelmaa piti suunnitella sen mukaisesti. Paljon uintia, pyörälenkit aiempaa lyhyemmiksi ja juoksua perusmäärä, siinä viikon resepti. Lopulta viikon treenimäärät eivät jääneetkään kovin vähäisiksi, mutta viikosta jäi silti jollakin tapaa "kevyt" olo.



Maanantai
Yhdistelmä
Pyörä: 5,7km tempo x3 + palauttelut; temponopeudet 38,7-38,1-38,1 km/h; matka 39km; aika 1h 15min
T: 3min
Juoksu: VK 10,5km; vauhti 5:33/km; aika 58min
Tiistai
Juoksu: PK 10km; vauhti 6:06/km; aika 1h 1min
Uinti: Verryttely 640m; aika 13min
Keskiviikko
Yhdistelmä
Pyörä: PK 100km; nopeus 31km/h; aika 3h 14min
T: 2min
Juoksu; VK 3km; vauhti 4:32/km; 14min
Torstai
Uinti: 3x100m kovavauhtinen veto; matka yht 640m; aika 14min
Uinti: Matkauintia 1920m; 40min
Perjantai
Uinti: 3x100m kovauhtinen veto; matka yht 1280m; 28min
Lauantai
Yhdistelmä
Pyörä: VK 34,5km; nopeus 33,6km/h; aika 1h 1min
T: 3min
Juoksu: VK 6,1km; 4:53/km; aika 30min
Sunnuntai
Juoksu: Verryttely 10km; 6:08/km; aika 1h 1min


Yhteensä: 10h 48min

maanantai 2. heinäkuuta 2012

Harjoitusviikko n:o 26: kevennetty ohjelma ja taistelua motivaation kanssa

Edellisen viikon jäljiltä oloni oli melko uupunut, olinhan harjoitellut kolme viikkoa melko tiukkatahtisesti. Tarkoituksella siis hieman kevensin tahtia ja etenkin pyöräilyn osalta pidin taukoa loppuviikkoon asti. 
Kamppailin koko viikon epätyyppillisen matalaa harjoittelumotivaatiota vastaan, eivätkä lepopäivät tuntuneet juurikaan tilannetta korjaavan. Tilanne kulminoitui sunnuntaina keskivaikeana treeniahdistuskohtauksena ja täydellisenä motivaation puutteena. Puimme tilannetta yhdessä vaimon kanssa ja höyryjen ulospäästön jälkeen usko omaan tekemiseeni alkoi palata. Ja illan treenin tuli tehtyä suunnitelman mukaisesti, jolloin Espanjan ilotulitusta pääsi seuraamaan hyvillä mielin.


Maanantai
Juoksu: TV kova 7km + verryttely; vauhti 4:20/min; aika 30min + 10min
Tiistai 
Lepo
Keskiviikko 
Uinti: 2400m; 55min
Torstai
Lepo
Perjantai
Yhdistelmä
Pyörä: VK 142km; nopeus 31,6km/h; syke 150; aika 4h 30min
T: 5min
Juoksu: VK 10km; vauhti 5:05/min; syke 167; aika 51min
Lauantai
Lepo
Sunnuntai
Yhdistelmä
Uinti: 3500m; 1h 15min
T: 10min
Juoksu: PK 11km; vauhti 5:33/min, syke 135; aika 1h 1min


Yhteensä 9h 12min