löysin itseni eilen murtomaaladulta. Sukset unohtuivat aikanaan lapsuudenkodin ullakolle, vaikka olin lukioaikoina hiihdellyt melko innokkaastikin. Mutta nyt oli tullut aika kaivaa sukset naftaliinista. Suksien pohjassa oli majaillut "ties mikä"-luistovoide kymmenen vuotta. Lapsuuden kodissani voiteluvälineet olivat helposti käsillä ja suksien voitelu oli rutiinitoimenpide. Nykyään en omista ainoatakaan purnukkaa, voiteluraudasta puhumattakaan. Päätin käydä kerran testaamassa touhua vanhoilla pohjilla, voiteluvälineet ostaisin, jos päättäisin vielä lähteä ladulle toisen kerran.
Omistan tavalliset perusluistelusukset, mutta mononi olivat täysin ala-arvoiset rimpulat, joihin muistin kypsyneeni jo kymmennen vuotta sitten. Kaupasta siis uudet luistelukengät ja nokka kohti Paloheinää.
Yhdistelmä, johon kuului pikkupakkasen ja sunnuntaisen hiihtoryntäyksen pehmentämä latupohja, huonosti luistava suksi ja vuosikymmenessä täydellisesti unohtunut hiihtotekniikka, varmisti sen, että peruskestävyyslenkiksi suunnitellusta hiihtoharjoituksesta ei tullut mitään. Ensimmäinen kerta menisi siis tekniikkaa muistellessa ja lihaksia totutellessa. Sykemittaria ei kannattanut tuijottaa, sillä PK-alueella en olisi päässyt kiipeämään ainoatakaan mäkeä.
Kaksi tuntia ähellystä ja parikymmentä kilometria olivat päivän saldo. Hiihto alkoi loppua kohden sujua jo kohtalaisesti, vielä kun saadaan suksi luistamaan kunnolla... Mukavaa oli ja uudestaan on päästävä.
"Hiihtäminen on suomalaisille kolmanneksi tärkein huvittelumuoto kännäämisen ja ylivilkkaan seksielämän jälkeen." -Hikipedia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti