Järkytyin. Vaihdoin vaatteita paikallisen uimahallin pukuhuoneessa ja erehdyin katsomaan ympärilleni. Samassa pukuhuoneessa oli läsnä neljä lasta isiensä kanssa, tulossa tai menossa uimaan. Ja jokaikinen näistä lapsista oli ylipainoinen. Oksettavaa! Sanomattakin selvää lienee, että myös isät olivat syöneet itsensä rasvapalleroiksi, sitä pienet perässä mitä isot edellä. Sinänsä toki ilahduin, että kohtaisin heidät siellä enkä Mc Donaldsin kassajonossa.
Lihavuuden fysiologiset, evolutiiviset ja molekulaariset mekanismit ovat monimutkaisia, mutta hieman yksikertaistaen ja kärjistäen voidaan yhtälö saattaa melko yksinkertaiseen muotoon. Evoluution valintapaineessa satojen tuhansien vuosien aikana vahvistuivat sellaiset yksilöt ja geenit, jotka elivät säästöliekillä. Jokainen ylimääräinen energiahippu varastoitiin heti rasvakudokseksi pahan päivän varalle ja näin saavutettiin etulyöntiasema energiaa tuhlailevia yksilöitä ja geenejä vastaan näiden nääntyessä nälkään katovuoden tullessa. Parhaiten siis pärjäsivät ne, jotka "lihosivat helposti". Elimistö varastoi ylimääräisen energian lopulta rasvakudokseen ja sieltä se oli mobilisoitavissa, jos ravinnon määrä väheni. Tästä ominaisuudesta oli hyötyä vuosituhansien ajan aina modernin teollisen yhteiskunnan syntyyn asti.
Sohvan pohjalla röhnöttävä ja televisioviestinnän rappiotilaa todistava Perus-Pertti ei kuitenkaan hyödy tästä ihmisen säästöliekkiominaisuudesta. Korkeaenergistä ravintoa on tarjolla yllinkyllin, ja ihmisten fyysinen aktiivisuus on vähentynyt dramaattisesti. Pertti ei harrasta liikuntaa eikä kykene itse hallitsemaan ravinnon sisäänottonsa määrää, vaan antaa mielihaluilleen periksi kerta toisensa jälkeen. Tästä yhtälöstä seuraa se, että Pertti turpoaa kuin pullataikina.
Suomessa on yli kaksi miljoonaa ylipainoista työikäistä, 650 000 on painoideksiltään selkeästi lihavia. Tästä on luonnollisesti seurannut metabolisten tautien, kuten II-tyypin diabeteksen räjähdysmäinen lisääntyminen. Ja surullisinta on ehdottomasti se, että myös lapset lihoavat (tai siis lihotetaan, syy ei tässä tapauksessa ole koskaan lapsen).
Minun on ollut aina vaikea ymmärtää ylipainoisia ihmisiä, tai siis heidän ylipainoaan. Toki lihavuutta voidaan selittää sosioekonomisilla tekijöillä ja äärimmäisen harvoin joillakin sairauksilla, mutta lähes sataprosenttisesti on kysymys siitä, että ihminen syö liikaa ja kuluttaa liian vähän. Ja koska lihavuuden haitat ovat niin ilmeiset, miten on mahdollista että niin monet turvottavat itsensä sellaiseen kuntoon? Selitys on tietenkin tavallaan helppo, ihmisen perusbiologia toimii laihduttajaa vastaan tarraamalla jokaiseen ylimääräiseen kaloriin, joten laihdutus on varmasti melkoista taistelua... Mutta sitten pitää taistella! Kukaan ei lihoa vaikkei "söisi mitään", sen todistaa karu esimerkki siitä, ettei vankileireiltä ole koskaan vapautettu ylipainoisia ihmisiä.
Vastenmielisin lihavuuden ilmiö on lasten lihavuus, jossa vanhemmat opettavat lapselleen epäterveet ruokatavat ja näin tekevät karhunpalveluksen, josta lapsi saattaa kärsiä koko ikänsä. Jos lapsi on lihava kahdeksanvuotiaana, hän on 90 prosentin todennäköisyydellä lihava myös aikuisena. Koululaitos ei voi ratkaista ongelmaa, ylipainoisia huonokuntoisia pullukoita ei saada parilla liikuntatunnilla laihtumaan yhtään mihinkään. Terveellinen ruokavalio ja aktiivinen elämäntapa joko opetetaan tai jätetään opettamatta vanhempien toimesta. Poikkeuksia toki löytyy aina, ei jokaisesta lihavien vanhempien lapsesta tule paksua kotleettia vaan vaikka huippu-urheilija. Mutta tilastot puhuvat sitä vastaan.
Koska tämä on urheilublogi, täytyy tässä yrittää korostaa liikunnan merkitystä, vaikka onkin yleisesti tiedossa, että ravitsemustottumukset ovat tärkein yksittäinen tekijä painonhallinnassa. Mutta liikunta tulee hyvänä kakkosena. Jokaisella perheellä on varaa lenkkitossuihin ja muuta ei tarvita, paitsi tietenkin hirveästi tahdonvoimaa. Lisääntyvä lihavuus on valtava kansanterveydellinen pommi ja samalla yksilön kohdalla merkittävä sairastuvuutta lisäävä tekijä. Päätän tämän lihavuuspaatoksen kuuluisan radiotoimittajan Niilo Tarvajärven toteamukseen:
YLÖS, ULOS ja LENKILLE.
Kuvat 1, 2, 3
16 kommenttia:
Aamen!
t: samaa mieltä ollaan
Olet oikeassa siinä, että lihavuus on valtava kansanterveydellinen ongelma. Syyt lihavuuteen eivät kuitenkaan ole noin yksioikoisia, kyse ei ole pelkästä tahdonvoimasta. Syöminen (siitähän lihavuus pääsääntöisesti johtuu kuten itsekin totesit) on myös mitä suurimmissa määrin psykologiaa. Aivan kuten joillekin suhde ruokaan on vääristynyt siten, että he laihduttavat sairaalloisesti, joidenkin ihmisten kohdalla on päinvastoin - he esimerkiksi käsittelevät tunteitaan syömällä. Et kuitenkaan varmaan sanoisi, että et ymmärrä anorektikoita tai bulimikoita, koska kysehän on "vain" tahdonvoimasta? Olen ymmärtänyt, että olet lääkäri, ja toivon todella, että suhtautumisesi ylipainoisiin ihmisiin tai ylipainoon ei ole noin kärjistetty kuin mitä tekstistäsi välittyy.
On syytä myös erottaa lievä ylipaino, johon ei välttämättä liity mitään terveydellisiä ongelmia, reilusta ylipainosta tai sairaalloisesta lihavuudesta. Esimerkiksi itselläni on melko hyvä fyysinen kunto ja olen hyvin terve, vaikka kiloja onkin muutama liikaa.
Lopuksi vielä, meitä ihmisiä on niin erilaisia - kaikkia eivät yksinkertaisesti kiinnosta samat asiat. Joillekin omasta ylipainosta ei ole haittaa, joillekin ruoka tuottaa enemmän nautintoa kuin liikunta. En siis halua yhtään vähätellä tuota lihavuuden kansanterveydellistä merkitystä, se on oikeasti ongelma, mutta toivon, että varsinkin tuossa ammatissa työskentelevällä - ja muutenkin ihan ihmisenä - näkemys olisi hieman avarampi. Pahoittelut romaaniksi venyneestä kommentista.
Jep. Totta mitä kirjoitat lihavuuden syistä. Tekisi mieli kysyä, onko omassa lähipiirissäsi (ollut) eri syistä lihavia ihmisiä. Voi olla tosi vaikeaa ymmärtää lihavuuden taustalla vaikuttavia psyykkisiä syitä; tahdonvoimasta ei aina ole polttoaineeksi rasvasodassa. Näin kommentoin (itse normaalipainoisena) läheltä lihavuuden kehittymistä seuranneena.
- J
Niin totta! Käy sääliksi ne lapset joiden vanhemmat eivät ole opettaneet terveellisen elämän perusteita! HUH HUH! Koulumaailmassa niitä näkee järkyttävän paljon.
-H-
Anonyymi: Totisesti!
Anonyymi:
Olet aivan oikeassa siinä, että lihavuuden taustalla on monia tekijöitä, jotka myötävaikuttavat lihavuuden syntyyn. Näitä argumentteja käytetään kuitenkin mielestäni liiaksi lihavuutta selitettäessä, koska ollaan haluttomia tunnustamaan lihavuuden perussyy, eli se, että syödään liikaa.
Mainitsemasi anorexia ja bulimia kuten myös binge eating disorder (ahmimishäiriö ilman oksentelua) ovat vakavia psykiatrisen tautiluokituksen sairauksia, jotka eivät ilmiöinä ole verrattavissa tavalliseen lihavuuteen. Ahmimishäiriö on yksi aiemmassa kirjoituksessani mainitsemani harvinainen lihavuuden syy, jota en käsitellyt, koska se ei millään tapaa selitä lihavuusepidemiaa.
Muutos lähtee tosiasioiden tunnustamisesta. Lihavuus on ihmillistä, siihen elimistömme pyrkii ymmärtämättä, ettei yltäkylläisyyden aikakaudella enää tarvitsisi. Valitettavan harvoin kuulee lihavan ihmisen sanovan: olen lihava, koska syön liikaa ja nyt siihen tulee muutos. Sen sijaan muita syitä tarjotaan kyllä auliisti selittämään omaa ylipainoa (osa näistä saattaa olla tottakin). En koskaan tuomitse enkä arvostele ketään henkilökohtaisesti ylipainosta, muutosta voi aikaansaada vain kannustamalla. Peräänkuulutan kuitenkin ihmisen vastuuta omasta terveydestään, koska lihavuuden haitat ovat kiistattomat ja laihtuminen lähtee omasta halusta.
Mainitsemasi "muutamat liikakilot" (tulkitsin = BMI 25-30) altistavat seuraaville riskeille (verrattuna normaalipainoisiin)
1. Astman riski 1,4 kertainen
2. Depressio 4-5 kertainen
3. Riski sairastua II-tyypin diabetekseen 4 kertainen
4. Tekonivelleikkaukseen päätymisen riski 2 kertainen
5. Verenpainetaudin riski 1,6 kertainen
Tämän on vain suomalaisen käypähoitosuosituksen esittämää statistiikka, mutta puhuu omaa karua kieltään.
Lähes kaikille herkullinen ateria tuottaa enemmän nautintoa kuin raskas rehkiminen, se ei ole selitys ylipainolle. Ylipaino on haitallista vaikka sen itse kieltäänkin tai ei ole siitä kiinnostunut.
Kuten jo totesin, en syyllistä koskaan ketään lihavuudesta. Mutta yksilön vastuu jää harmilloisesti usein taustalle kun näitä asioita selitellään.
J:
Olen nähnyt ja todistanut onnistuneita ja epäonnistuneita laihduksia sekä läheltä että kaukaa.
Ymmärrän täysin kaikkien ylipainon kanssa taistelevien tuskan, jos laihduttaminen olisi helppoa, ei meillä varmastikaan olisi tätä valtaisaa ylipaino-ongelmaa. Ja monet psyykkiset tekijät vaikeuttavat laihdutusyrityksiä, mutta eivät selitä epidemiaamme.
Ottamatta ollenkaan kantaa aikuisten liikalihavuuteen, täytyy todeta, että lapsien kohdalla se on kyllä todella surullista. Etenkin, kun lapsi ei voi itse asialle mitään, sitä syödään mitä annetaan. Lasten liikalihavus onkin aina vanhempien vika. Mutta vaikka sitä itse söisikin miten sattuu, ei sitä tapaa tulisi siirtää lapsilleen. Toisaalta se voi olla hankalaa, koska sehän tarkoittaisi ylimääräistä perehtymistä ja ajankäyttöä ruoanlaittoon, jota ei siihenkään mennessä ole haluttu tehdä. Sama se tietenkin on liikunnankin kanssa, jos et itse ole koskaan liikkunut, miten sinun tulisi vietyä lapsesi liikkumaan.
Liikkuminen on muutenkin muuttunut vuosien saatossa niin erilaiseksi. Varsinkin vanhempiemme lapsuudessa liikuntaa ei vielä ehkä niinkään aktiivisesti harrastettu, vaan se tuli siinä arjessa, monella hyötyliikuntana (hiihdettiin kouluun, käytiin kyläkaupassa 7km päässä jne). Nykyään lapsia pitää viedä tunneille ja treeneihin, joka ei ilmeisesti tunnu monista vanhemmista luontevalta.
Vielä kun miettii mitä terveysongelmia lapselle saattaa tulla jo nuorella iällä (puhumattakaan tulevaisuudessa), sosiaalisia ja tunnepuolen ongelmia, joita suuri ylipaino aiheuttaa. Koulunkäynnin heikkenemistä, passiivistumista, kiusaamista jne. Olen nähnyt niistä muutaman elävän esimerkin, enkä toivoisi kenenkään lapselle sitä samaa. Mä muuten luin jokin aika sitten, että (oliko se nyt vuonna 2004) joka kolmas nainen, joka tuli synnyttämään oli ollut ylipainoinen jo ennen raskautta. Ei siinä kauhean hyvät lähtökohdat normaalipainoisuuteen ole lapsellakaan...
Jep.
Olen Pequen kanssa samaa mieltä. Jyrkästi esitettyjä tosiasioita. Ymmärrän kyllä muidenkin tänne kirjoittaneiden kannan vaikka saattaa vaikutta siltä että argumentoin heitä vastaan. Haluan enemmänkin kirjoittaa "Niin, mutta..." -tyyppisen tekstin.
Olen itse ollut joidenkin mittareiden mukaan alipainoinen nuorena koska söin varsin vähän ja harrastin liikuntaa aivan uskomattoman paljon. Nyt tilanne on "korjaantunut" siten että BMI on normaalipainohaarukan yläpäässä. Pelkään sitä että menen jossain vaiheessa lihavuuden puolelle. Minulla on se kaikkien jakama kokemus siitä kuinka syöminen tuottaa mielihyvää ja nälkä sen sijaan muuttaa ihmisen perin v-mäiseksi. Pelkään että tämä menee minulla jossain välissä överiksi ja lihon enkä voi (eli tee) sille mitään.
Vyötärönympärysasioihin ja -puheisiin tulee kyllä erittäin herkästi vastareaktio. Asia halutaan nähdä monelta kannalta ja kuten tuossa jo aiemmin tuumattiin, lihavuus on monisäikeinen ilmiö ja mm. siitä syystä epäkiitollinen pelkistettäväksi niin että kukaan ei hermostuisi tai kokisi tarvetta oikaista liian hyökkääväksi kokemaansa argumenttia ja argumentointia. Esiin tulee usein se että pitää ymmärtää sitä ja tätä. No totta kai pitää. Ei tarvitse olla Kyösti Pöysti.
Mun mielestä usein kuitenkin jää liian vähälle huomiolle se kaikista helpoiten ymmärrettävä asia: jos syö liikaa niin lihoo. Huomio kiinnittyy herkästi siihen että on ollut vaikeaa ja että sehän on geeneissä ja vaikka mitä. Ihminen sortuu herkästi selittelemään. Sekä itselleen ja muille. Erittäin karskisti ja mustavalkoisesti sanottuna selitellään sitä, minkä takia on vaikeaa ja ollaan epäonnistuttu ja lihottu.
Monesta tuutista toitotetaan tietoa siitä että lihavuus on paha/epäterveellinen asia. Jokainen ylipainoinen ihminen aivan varmasti tiedostaa tämän ja uskoisin että kohtalaisen moni painoa ajatellessaan tai siitä puhuessaan kokee häpeää tai vastaavia negatiivisia tunteita. Sehän on aina jossain määrin vastenmielistä ja siinä vaiheessa defenssit tulee herkästi pintaan. Harmistutaan, selitellään, vähätellään ja pyritään saamaan ajatukset muualle. Varsin psykologista ja ymmärrettävää. Mutta se että tuon ymmärtää, ei mielestäni tarkoita sitä että siihen pitäisi mennä täysillä mukaan. Ei pidä unohtaa sitä että syömisen määrää pitäisi siitä huolimatta pyrkiä vähentämään. Huomio ei saa keskittyä yksinomaan selittelemiseen ja väistelemiseen. Niin se kuitenkin herkästi menee.
-mies jolla on huono ryhti ja kasvava masu
Olen samaa mieltä siitä, että lihavuudesta on paljon haittaa kyseiselle henkilölle sekä myös yhteiskunnalle. Kuten anonyymi nro.2 totesi, on mielestäni kuitenkin syytä ottaa huomioon myös monet erinäiset lihavuuteen/pulleuteen vaikuttavat syyt. Aina ei ole kyse puhtaasta laiskuudesta.
Toinen asia mikä minua itseäni häiritsee on paljon liikkuvien ihmisten kova, joskus alentuvakin asenne ylipainoisten liikuntaan. Ihmiset ajattelevat pullean juostessa, että "toi tuollakin löllertää" tms. Olisi tärkeää oikeasti olla aina kannustava ja nähdä myös toinen puoli asiasta. Monen paljon liikkuvan asenne tuntuu usein vain halveksuvalta ja alentavalta.
T. N 165/50
ja tässä vielä hyvä kirjoitus "jumppaterroristeista". http://kaikkimitarakastin.blogspot.com/2011/03/jumppaterroristin-puheenvuoro.html
Kirjoituksesi asiasta ei ollut kovin kannustava, vaikka ihan asiaa puhutkin. Itsekin olen seurannut läheltä selkeästi ylipainoisen elämää ja täytyy sanoa, ettei se helppoa ole pudottaa painoa. Hän syö terveellistä kotiruokaa (mutta ilmeisesti liikaa) ja harrastaa hiihtoa, juoksua, uimista ja on hyväkuntoinen mutta jossain menee metsään. Tällaisella kirjoituksella ei varmasti lähtisi tsemppaus laihtumiseen liikkeelle.
En tiedä, millä puolella työskentelet lääkärinä mutta jos olet "kohtaavassa" asiakastyössä, niin minua kiinnostaisi, otatko asiakkaiden kanssa puheeksi heidän liikalihavuutensa ja miten asiaa lähestyt? Siis lähinnä vinkkinä, miten koet, että ihminen saadaan kannustettua "oikealle tielle"?
Lasten liikalihavuudesta olen ehdottomasti samaa mieltä. Kun katselee nykypäivän alakoululaisia, niin sieltä löytyy hurjan paljon enemmän pikku pulleroisia kuin kaksikymmentä vuotta sitten. Surullista. Vanhempien tulisi antaa lapsille mahdollisuus liikkua (lapset liikkuvat luonnostaan paljon vain leikkiessään) ja tarjota terveellisiä, täysipainoisia aterioita. Itse en koskaan kärsinyt ylipainosta, vaikken varsinaisesti harrastanut mitään. Kävimme vain kaverien kanssa hiihtämässä, pulkkamäessa, pelaamassa jalkapalloa jne.
Kritiikistä huolimatta, niin on toisaalta hyvä, että joku osaa puhua tain ainakin kirjoittaa asiasta suoraan. :)
Anonyymi: Juuri lasten ylipaino oli minut herättänyt asia, jonka pohjalta lähdin aiheesta kirjoittamaan.
Kaitaliina: Olet aivan oikeassa. "Älä tee niinkuin minä teen vaan niin kuin minä sanon" on harvoin mahdollinen kasvatusmetodi. Jos ei itse syö terveellisesti tai ole fyysisesti aktiivinen, on varmasti hyvin vaikea siirtää tällaisia tapoja myöskään lapsilleen.
Mies jolla on huono ryhti ja kasvava masu: Tiivistät kirjoituksessasi hienosti lihavuuskeskustelun tyypillisiä ongelmia ja kipukohtia.
N 165/50: Alentuva suhtautuminen muihin ihmisiin kertoo heikoista omasta itsetunnosta, jota pyritään pönkittämään muiden kustannuksella. Jokainen lenkkipolulle lähtenyt ansaitsee täyden kannustuksen, oli sitten lihava tai laiha, nopea tai hidas. En ole koskaan käynyt ns. jumpassa, mutta pystyn hyvin kuvittelemaan ihmistyypin, joka itseään korostaakseen virnuilee kömpelölle "jumppatulokkaalle". Typerää!
Anonymi: Kirjoitustani ei kannata käyttää minkäälaisessa motivointityössä, siihen se on aivan liian provokatiivinen ja tiukkasävyinen. Sitä ei tarkoitettu motivoimaan, vaan herättämään keskustelua lihavuudesta ja sitä aiheuttavasta perusongelmasta. Ja ennen kaikkea sen oli tarkoitus tuoda esiin ikävin lihavuuden muoto, lasten lihavuus.
Ihminenhän yleensä vastustaa muutosta ja ns. elämäntaparemontin tekeminen on todellakin helpommin sanottu kuin tehty. Tavoitteet tulee asettaa kohtuullisiksi, usein varsin pienikin painonpudotus vähentää jo merkittävästi lihavuuden riskikertoimia. Faktoja tulee tarjoilla sen verran kuin ihminen haluaa kuulla, toiselle prosenttiluvut eivät ole minkäälaisen motivaation lähde, toiselle taas ovat. Pitää löytää jokaiselle omat henkilökohtaiset "hyvät syyt" laihtua
Kiitos Peque, tykkään provosoivasta (kuten kommenteistä näkyy!) ja kaunistelemattomasta kirjoitustyylistäsi. Turha kaunistelu ja asioiden suoraan sanomisen varominen on tällaisessa kirjoituksessa täysin turhaa. Eikö blogikirjoittelun ajatuksena olekin tuoda esille juuri bloggarin oma ajatusmaailma ja asenteet sekä tieto asiasta, jota tapauksessasi kyllä löytyy, ilman muiden mielipiteiden varomista ja lukijoiden miellyttämistä!? Laajalle laihduttajakansalle on olemassa miljoonat omat bloginsa, joten aiheen käsittely toisesta, "ei niin kannustavasta" näkökulmasta on virkistävää ja täysin perusteltua muurahaiskasan sohaisemista. Hienoa, että onnistut ilmeisesti hyvin tavoitteessasi saada ihmiset puhumaan aiheesta. Juuri tällaisella tekstillä siinä onnistuu :) LD
"Mainitsemasi "muutamat liikakilot"... altistavat seuraaville riskeille (verrattuna normaalipainoisiin)
2. Depressio 4-5 kertainen"
Hmm. Onko tästä tutkimustuloksia - nimenomaan siis syy-seuraussuhteen suunnasta? Olen itse aina ajatellut että depressio altistaisi liikakiloille eikä painvastoin?
LD: Juuri näin. Kärkevällä kannanotolla herätetään keskustelua, motivointiin se soveltuu huonosti. Lihavuuskeskustelun kuitenkin tuppaa usein olemaan sellaista juuri, että pelätään jonkun pahastuvan ja tämän vuoksi harhaannutaan sivupolulle ja selittelemään.
Liia: Tässä on viitteenä vuonna 2010 julkaistu iso meta-analyysi, jossa lihavuuden ja depression välinen yhteys osoitetaan molempiin suuntiin. Lihavuus siis lisää masennukseen sairastumisen riskiä, mutta masennus myös toistaalta voi myötävaikuttaa lihavuuden syntyy. Tuo esittämäni 4,5 kertainen riski liittyy nimenomaan tapauksiin, joissa lihavalle ihmiselle puhkeaa masennus vasta lihoamisen jälkeen.
1.Overweight, obesity, and depression: a systematic review and meta-analysis of longitudinal studies. Arch Gen Psychiatry 2010.
Lähetä kommentti