Ihminen muuttuu. Vai mitäköhän olisi allekirjoittanut sanonut viisi vuotta sitten, jos olisi kuullut itsensä keskustelevan puolituttujen kanssa sujuvasti vaippamerkkien välisistä eroista, navan desinfioinnista, sinappikakan ominaisuuksista, yösyöttöjen kuormittavuudesta tai imetysajankohtien ajoituksesta suhteessa muuhun arkiseen tavoiteaikatauluun. Viisi vuotta itseäni nuoremman herran onneksi näin ei koskaan käynyt.
Vaikka pyllypyykkirumba ja ennen kaikkea suloisen tyttölapsen ihailu täyttää nyt arjen, pyörivät siihen liittyvät tulevaisuuden pohdinnat myös mielessä. Mitäköhän, millainenkohan, milloinkohan, missäköhän, miksiköhän, kuinkakohan pitkään, kuinkakohan nopeasti, milloinkohan ensimmäisen kerran, milloinkohan viimeisen kerran, tulenkohan hulluksi vai olenkohan jo hullu? Tässä esimerkkejä tuoreen isän älykkäistä pohdinnoista.
Kuluneen viikon aikana uutisoitiin näkyvästi tutkimustuloksia, jotka osoittivat perheen ja ennen kaikkea äidin koulutustason olevan merkittävä tilastollinen ennustetekijä monissa lapsen tulevaisuuden pärjäämiseen ja hyvinvointiin liittyvissä asioissa. En lähde tätä aihetta käsittelemään tarkemmin, tutkimuksen tuloksia ja merkitystä on pohdittu ja tarkastelu mediassa jo runsaasti.
Tämä toimi vain aasinsiltana päivän kysymykseeni, joka on: Periytyivätkö liikuntaharrastuksesi lapsillesi? Ja ne, joilla ei ole jälkikasvua, voivat mieluusti kertoa havainnoistaan lähipiiristään. Ja olen nyt nimenomaan kiinnostunut liikunnallisesti aktiivisten perheiden jälkikasvun lajivalinnoista. Tuleeko juoksija lapsista juoksijoita ja sulkapalloilijoiden lapsista sulkapalloilijoita? Kuinka herkästi vanhempana ohjasit lastasi kohti hyväksi havaitsemaasi harrastusta? Vai pyritkö ehkä kaikin keinoin saamaan hänet kiinnostumaan jostakin muusta? Etkö ehkä tehnyt elettäkään asian eteen ja mitä sitten kävi? Vai yrititkö ehkä jotakin, mutta kaikki menikin toisin?
Aihe on perheessämme polttavan ajankohtainen neiti T:n täyttäessä kohta jo kuukauden.
12 kommenttia:
Minulla ei omia lapsia vielä ole, mutta ajattelinkin kertoa itsestäni liikunnallisen perheen lapsena. Eli minulle ainakin ovat "periytyneet" isän harrastukset, kun pienenä tyttönä minut kiikutettiin hiihtokisoihin ja yleisurheilukentälle. Sittemmin on hieman lajivalikoima tuosta muuttunut, mutta olen kasvanut siihen, että kestävyysurheilu on kova juttu ja vielä kotona asuessa isäni oli myös paras lenkkikaverini :)
Vastaavalla tavalla esimerkiksi erään yläaste/lukio -aikaisen hyvän ystäväni isä oli entinen maajoukkuekoripalloilija ja yllättäen perheen kaikki kolme lasta pelasivat/pelaavat myös koripalloa ja ovat kaikki yltäneet maajoukkueeseen asti. Vastaavia esimerkkejä löytyy tuttavapiiristäni runsaasti, kiitos neljän urheilulukiossa vietetyn vuoden ja yli 15 vuotta kestäneen kilpaurheilun.
Tuntuu, että erityisesti kilpailumielessä liikkuvien lasten ja nuorten taustalla on 90prosenttisesti saman tai vastaavan tyyppisen lajin kilpaurheilua harrastaneet vanhemmat. Valitettavasti myös olen huomannut tämän johtavan hyvin usein siihen, että jos vanhempien oma urheilu-ura ei ole ollut mahtavan menestyksekäs, sitä koitetaan korvata kilpailuttamalla ja treenauttamalla jälkikasvua välillä vähän turhankin kovasti. Kuntoliikunnan osalta minulla ei ole kokemuksia.
Enpä ole ikinä kommentoinut, vaikka silloin tällöin tätä luenkin (systeriesi blogien kautta tännekin innokkaana liikkujana eksyneenä).
Asia on todella ajankohtainen teillä, juu..
Mutta sen voin sanoa, parin jo ihan aikuisenkokoisen lapsen äitinä, että kyllä periytyy! Lapsille on ihan yhtä itsestäänselvää kuin meillekin, että liikunta on erittäin tärkeä osa elämää ja siitä saa intoa ja virtaa. SAMA laji ei kyllä ole ihan osunut, mutta silti uskon että liikunnalisten vanhempien on aika vaikea saada sohvaperunalapsia.
Näin ainakin omassa tuttavapiirissä tuntuu olevan. Ja tuntuu olevan niinkin, että jos jompi kumpi vanhemmista on ollut kilpaurheilija, niin eikös vain ainakin joku jälkikasvustakin sitä ole! Tosin laji ei välttämättä sama. Eli älä nyt vielä teetä mittatilauspyörää kummiskaan.
Aika monta tapausta tulee mieleen, joissa isän harrastus on onnistunut pakkautumaan siihen yhteen kaikkia todennäköisyyksiä tehokkaasti vastustaneen siittiön genomiin ja sitä kautta siirtymään myös pikkupojan harrastukseksi. Kaikki keneltä on kysynyt asiasta on sanonut että harrastusta ei olla tuputettu, mutta näin vain kävi. Kommenttia on aika usein seurannut tyytyväinen hymistely.
Kai se niin menee, että asenteet kotona vaikuttaa väistämättäkin aika paljon. Lapsi varmasti katsoo vanhempiaan omalla tavallaan, joka usein on sellainen että vanhempaa pidetään totuuden lähteenä ja ehkä jopa vähän ihaillaankin. Jos lätkä on faijan mielestä käsittämätöntä Kendoa teräaseet jalassa, lapsi varmasti omaksuu samansuuntaisia ajatuksia. Kaveripiiri voi varmastikin kumota näitä ajatuksia samoin kuin lapsen omakohtaiset onnistumiset ja epäonnistumiset jotain harrastusta kokeiltaessa.
Minulla se meni niin että faija tykkäs hiihdosta, yleisurheilusta ja jääkiekosta. Kokeilin kaikkea, enkä tykännyt. Suksi ei luistanut eikä keihäs lentänyt. Luistimista tuli jalat kipeäksi ja ne oli sitäpaitsi jonkun serkun vanhat schaisterit. Sen sijaan Karate Kid ja Turtlesit (etenkin Michaelangelo) oli kovia juttuja 11-vuotiaalle ja sen perusteella oli pakko aloittaa joku kamppailulaji. Monta vuotta vanhemmat oli "kauhuissaan" siitä että lapsi haluaa päivittäin mennä huutamaan valkoisessa pyjamassa. Kuskasivat treeneihin siitä huolimatta koska olin innoissani. Jossain vaiheessa tulivat kuitenkin siihen tulokseen että ei se sittenkään ole liian hazardi harrastus vaikka välillä vähän kolhuja tulisikin.
Kyllä ne taisi vähän yrittää ohjata mun ajatuksia johonkin toiseen harrastukseen, en ole varma. Harrastusvalinnasta ainakin vitsailtiin, vaikea sanoa millä mielellä. Paikoin porukoilla pyöri silmät päässä kun piti olla tilaamassa joitain siistejä harjoitusaseita postimyynnistä tai muuta tilbehööriä. Harrastus on jatkunut yli 20 vuotta ja sama meno jatkuu. Mä ostelen kustomoituja varusteita hongkongista ja esittelen niitä vanhemmilleni hullun kiilto silmissä ja ne hymyilee asian erikoisuudelle. Viihdettä molemmille, mä huomaan.
Epäilen että lapseni tulee pärjäämään hiekkalaatikoiden mahdollisissa välienselvittelyissä hyvin:)
Voi, voi. Kumman perimä vaikuttaa lapsiin jos vanhemmat ovat eri maata. Itse tykkään liikunnasta, miehen asenne on EVVK. Lapsia patistan liikkumaan ja löytämään luonteelleen sopivan liikuntaharrastuksen. Esim. nyt 11v poika on erilaisten kokeiluiden jälkeen pysähtynyt aikidohon.
Aiheeseen sopien.
http://www.tiede.fi/blog/category/skeptikon-paivakirja
terv. Mikko
Itselläni ei ole toistaiseksi lapsia, mutta tulen hyvin urheiluperheestä jossa etenkin yleisurheilulla/kestävyysurheilulla oli ja on iso rooli. Pienenä harrastin myös sitä yleisurheilua, mutta myös paljon muitakin lajeja. Sanon välillä naureskellen,että olen harrastanut kaikkea muuta paitsi taitoluistelua ja painia:)
Myöhemmin olen kysynyt vanhemmiltani, miten he jaksoivat sitä kuljetusrumpaa mutta äitini totesi, että he toivoivat että innostuisin urheilusta yleensä, lajista viis, joten urheiluharrastuksiin he kuljettivat mieluusti.
Teini-iässä urheilin palloilussa maajoukkuetasolla omassa lajissani,mutta en pitänyt tason vaatimasta "yksipuolisuudesta" lapsuuden opit monipuolisuudesta oli mennyt perille, halusin harrastaa vähän kaikkea ja tänä päivänäkin nautin eniten siitä, että päivän lajin voi valita fiilispohjalta (harrastan nykyään kestävyysurheilua kunto/kilpatasossa).
Pakko muuten todeta, että lapsena otti eniten pannuun,että meidän perhe meni aina lomilla alpeille tai lappiin.Minä olisin halunnut Mallorcalle tai Teneriffalle kuten kaikki muutkin koulussa!
Nyt, 30-vuotias minä, en ole edelleenkään käynyt ikuna Etelänlomilla vaan mä ja mieheni suunnataan aina sinne Alpeille,kesät talvet...Niin, että kyllä ne vanhempien valinnat näköjään vaikuttaa;)
Liisalainen
Terpu: Itse en ole kasvanut varsinaisessa urheiluperheessä, joten tällaiset kertomukset ovat mielenkiintoisia. Yhteinen harrastus varmasti yhdistää, kunhan ei tosiaan mennä liian pitkälle. Kaikkien lasten hankintaa suunnittelevien urheilijoiden ja kuntoilijoiden kannattaa ehdottomasti lukea Miika Nousiaisen Maaninkavaara:)
Anonyymi: Hauskaa, että "eksyit" kommentoimaan, kuulostaa hyvältä. Asia on erittäin ajankohtainen, melkein jo otin tyttärestä kropan mitat ja tilasin Italiasta kuiturungon.
Ookkerpak: Tutun kuuloinen tarina:) Kyllähän huutava pyjamamies aina jääkendomiehen voittaa! Mut entä jos sun jälkikasvun edustaja haluaakin vain halata muita?
Anonyymi: Ilmeisesti sun liikuntageeni on ollut dominantti. Ainakin pojan osalta:)
Mikko: Kiitos linkistä, hyvä kirjoitus. Vaikutti melkein siltä, että THL:n tutkijat olivat etukäteen yhdessö Hesarin luottotoimittajan kanssa päättäneet uutisoida yhteiskunnallisesta epäkohdasta. Sitten etsittiin sopiva aineisto ja avot! Ilmiön syvällisempi pohdinta ja tutkimuksen kritiikki jätettiin täysin lukijan harteille, toimittaja ei siihen kyennyt.
Liisalainen: Hyvä oppi tuo monipuolisuus, yhden lajin ja kortin varaan rakennettu talo voi sortua aika helposti. Meillä ei kilpaurheiltu kotona lapsuudessa, mutta myös meillä talvilomat suuntautuivat Lappiin eivätkä Kanarialle. Laskeminen oli kivaa, mutta olin luonnollisesti kade kavereiden aurinkolomista. Ja ehkä he mun hiihtomatkoista. Who knows.
Jos nyt pitäisi valita... Ehdottomasti hiihtämään:)
Mä kovasti toivon välittäväni lapsellemme liikunnan ilosanomaa. Jäkistä ei kyllä aleta pelata, se on miehen puolesta "päätetty", joten tässä ainakin uskoisin katkeavan sen "isältä tyttärelle". Olen ihan tyytyväinen, se varusteiden määrä joka vuosi lapsen kasvaessa, huh...
Onneksi mies on kuitenkin kaikissa pallopeleissä aika haka, niin saa sitten opettaa Syffelle sellaistakin liikuntaa, jossa äiti taas on aika surkea. Pallopelit on siitä hassuja, että jos osaa jotain niistä, niin todennäköisesti osaa toistakin. Kestävyysurheilua voisi sitten tulla vaikka äidin puolelta (ja enon ja tädin;)). Ja siinä olisi sitten monta mallia jo, joista voisi löytää omansa.
Musta suunnistus olisi tosi jees, voisi aina äidin kanssa vetää pitkää lenkkiä, eikä olisi sitä ainaista varustelurumbaakaan niin kauheasti. Jep, täällä mä kuvittelen, että tyttö olisi aina ihan innoissaan lähdösää äidin kanssa lenkille.; D
P.s. minäkään en koskaan kuvitellut lähettäväni Syffen shaibaa koskevaa kimppamailia, mutta niin vain kävi....
Kilpaurheilun kannalta mielenkiintoinen:
http://www.kihu.fi/tuotostiedostot/julkinen/2012_aar_nuori_urhe_sel20_99043.pdf
http://www.kihu.fi/projektit/tutkimus/index.php?id=136
Moikka! Tää on mielenkiintoinen aihe. Väittäisin itse, että on tosi todennäköistä tämä "periytyvyys". Itsellä ainakin. Iskältä: suunnistus, hiihto, yleisurheilu. Äidiltä: lenkkeily ja jumpat.
Ja mitä tässä on lapsiperheitä työnkin puolesta seurannut, on aktiivisten vanhempien lapset myös aktiivisia ja sohvaperunoiden lapsista helposti tulee niitä sohviksia.
-H-
Kaitaliina:
Suunnistus tuntuu usein olevan juuri tällainen koko perheen harrastus, tiedän ainakin useiden kohdalla näin olevan. 14v pissisteini tosiaan saattaa keksi mielestään siistimpääkin tekemistä kuin äidin kanssa lenkkeily:)
Pallopelien osaaminen on siitä hieno taito, ettei niitä oikein tahdo aikuisena oppia. Kestävyyskuntoaan voi sen sijaan alkaa kehittämään vaikka vasta viisikymmpisenä.
Anonyymi: En jostakin syystä saanut noita linkkejä avattua. Täytyy vielä yrittää...
-H-
Melkoinen lajivalikoima, jos nuo kaikki ovat edelleen harrastuksiasi! Sitä iso edellä, niinhän se menee. Vaikkei saman lajin harrastamista jatkaisikaan. Tosin se sama laji lienee kuitenkin se kaikkein todennäköisin.
Lähetä kommentti