Vuorossa on Pequen blogin historian ensimmäinen kirja-arvostelu. Käsittelyyn olen ottanut kirjailija Miika Nousiaisen (s.1973) toisen romaanin Maaninkavaara (Otava 2009). Tämä arvostelu ei sisällä juonipaljastuksia kirjan takatekstiä enempää, joten voit huoletta jatkaa lukemista, vaikka vasta suunnittelisit kirjaan tarttumista.
Nousiainen nousi suuren yleisön tietoisuuteen heti esikoisromaaninsa Vadelmavenepakolainen ilmestymisen jälkeen. Kirja kertoi kansallisuustransvesiitti Mikko Virtasesta, suomalaiseen kehoon syntyneestä ruotsalaisesta, joka epätoivoisesti yritti muuntautua kansankodin täysveriseksi jäseneksi.
Maaninkavaara ottaa samaan humoristiseen tapaan käsittelyyn suomalaisen urheiluhulluuden, esikoiskirjan Per Albin Hansen on korvattu Lasse Virenillä, kansankoti ratakierroksella ja Olof Palmen murha Martti Vainion doping-käryllä.
Kirja kertoo Huttusen perheestä, jonka isä Martti valmentaa pojastaan Jarkosta Suomen seuraavaa juoksumestaria. Koko perhe kohtaa heti alussa järkytyksen, kun Jarkko katoaa ruotsinlaivalla. Martti on jo menettää otteensa elämään, mutta ryhtyykin valmentamaan murrosikäistä tytärtään Heidiä, joka uhrautuu saadakseen isänsä elämän taas raiteilleen.
Martti on niitä miehiä, joka vei vaimonsa ensitreffeille Paavo Nurmen hautajaisiin. Hän suhtautuu juoksuun ja valmentamiseen täydellisen ehdottomasti, juokseminen on elämäntapa, jota mahdollisesti häiritsevät muut tekijät on syytä raivata tieltä.
”Muiden harrastus, meidän elämäntapa”
Maaninkavaaran tarkka kategorisointi on vaikeaa. Tavallaan kirja on humoristinen ja toisaalta tragikoominen; sen voi nähdä hupailevan absurdina komediana tai toisaalta ahdistavaa epätervettä perhedynamiikka kuvaava tragikomediana. Äärimmäisyyksiin menevän harjoittelufanatismin yläpuolella voi kuitenkin kuulla myös kriittisen äänen nykymaailman mukavuusarvoja, fyysistä passivisuutta ja periksi antamista kohtaan.
“Maailmassa on yksi pätevä mittayksikkö: ratakierros. Se on aina samanpituinen, mutta sillä on myös luonne. Se sisältää käsitteemä tuntemukset ja on siksi niin paljon parempi kuin muut mittayksiköt.
Vain ratakierros on todellinen mittayksikkö. Eniten sen kaltainen on marraskuu, joka on samalla lailla armoton. Ratakierros on paljon muutakin. Marraskuu saattaa olla sopivan armoton ja pitkä, mutta siitä puuttuu toivo, laupeus ja yllätyksellisyys.
Ratakierros on kaikkea ja silti ei mitään. Se on pitkä, lyhyt, kylmä, julma, armoton, hellä ja raju. Ratakierros on kaikkea mitä voit kuvitella ja vielä paljon enemmän. Ratakierros ei pyydä anteeksi. Se vaati”
Kirjan kertojanäkökulma vaihtuu kappaleittain isä Martin ja tytär Heidin välillä, jolla tekstiin on saatu hauskoja vastakkainasetteluja. Martin ehdottomat ja ankarat harjoitusmetodit ja vaatimustaso ja toisaalla Heidin opiskelu ja sosiaalinen elämä ajautuvat nopeasti konfliktiin keskenään, vaikka Heidi alunperin lähteekin epäitsekkään motiivin saattelemana mukaan vapaaehtoisesti.
Mukana kulkee myös Martti-isän koominen henkilöpalvonta, suomalaiset pitkänmatkan juoksijalegendat nousevat hänen ajatusmaailmassaan messiaaniselle tasolle. Minkä tahansa asian voi perustella Paavo Nurmella tai Lasse Virenillä.
”Tietenkin Lasse on vapahtaja. Tämä kansa odotti sitä kultamitalia 36 vuotta. Berliinistä Müncheniin. Aika lyhyt matka, mutta pirun pitkä aika. Mitä muuta on ihminen, joka kansansa odotuksesta pelastaa, kuin vapahtaja?”
Kirjan lähtöasetelma kuvaa ”vanhoihin hyviin aikoihin” juuttuneen isän ja nykypäivää elävän tyttären konfliktia joka on pohjimmiltaan hyvin arkipäiväinen ja toistuu varmasti tuhansissa kodeissa. Martin periaatteellisuus ja ehdottomuus tekevät kuitenkin asetelman koomiseksi ja/tai traagiseksi. Ja pikku hiljaa juoksuhulluus alkaa saada täysin absurdeja piirteitä.
Kirja on myös urheiluromaani, Miika Nousiainen on joko itse juoksija tai ainakin tehnyt taustatyönsä hyvin. Terminologia, pitkänmatkanjuoksun suomalainen historia ja kestävyysharjoittelun perusteet ovat kirjailijalle tuttuja, mutta hän osaa kuitenkin kirjoittaa asiasta mukaansatempaavasti ja ilman ”asiantuntijamaista” kiihkoa tai nippelitiedoilla puuhastelua.
Kirjasta on löydettävissä myös paljon syvällisempi taso, päähenkilön sitaatit ja ajatukset nykymaailman menosta, ihmisten fyysisestä passiivisuudesta, periksi antamisesta ja helppouden ihannoinnista ovat todella osuvia ja tarkkanäköisiä.
“Hölkkä on pehmoyhteiskunnan agentti, salakavala tunnustelija, joka tuli elintason pikkuhiljaa pirullisesti noustessa katsomaan, josko kansa olisi tarpeeksi velttoa hiljentämään juoksun hölkäksi. Mitä se hölkkä edes on? Ihminen kävelee tai juoksee, jompaakumpaa.”
Ei urheilun tai liikunnan ja sitä kautta itsestään huolenpitämisen tarvitse joka hetki olla niin mahdottoman mukavaa, välillä tekee hyvää mennä veren maku suussa. Jos elämässään tekee jotakin, se kannattaa tehdä kunnolla.
“Nykyihmisen pitäisi ottaa oppia painoista. Painot ovat nöyriä, keskittyvät olennaiseen, tekevät yhden asian hyvin, painot painavat"
Toisaalta romaanin voi nähdä kriittisenä kannanottona lastensa kautta unelmiaan eläviä vanhempia kohtaan, kertomuksena siitä, kuinka jälkikasvu uhrataan omien toteutumattomien haaveiden alttarilla.
Tunnistin omakseni useat Martin kirjassa viljelemät sitaatit ja harjoitusideologiat. Nousiaisen mieshahmot ovat kuitenkin siitä hankalia samaistuttavia, että yhden järkevän ajatuksen jälkeen mopo saattaa karata käsistä heti seuraavan virkkeen alussa. En siis haluasi Martti Huttusta omaksi valmentajakseni. Mutta jos hänen kyydissään joku pysyisi, saattaisi hän päätyä huipulle. Tai lataamoon!
Suosikkini:
”Aina palataan harjoitteluun. Lopussa ihminen on yhtä kuin kiertämänsä ratakierrokset. Tai oikeastaan päinvastoin. Ihminen määrittyy viimeisellä tuomiolla kiertämättömien ratakierrosten kautta. Niiden, jotka on merkitty harjoitusohjelmaan, mutta jätetty kiertämättä.”
Luin kirjan kolmessa päivässä keskellä työnviikkoa. Tämä kertoo romaanista enemmän kuin tuhat arvostelupistettä tai tähteä!
